KKO:2005:100

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Asian tausta

A:n omistama henkilöauto oli vakuutettu vapaaehtoisella autovakuutuksella muun muassa kolarin varalta. Auto oli vaurioitunut 29.5.1999 A:n pojan B:n ajettua sillä päin pylvästä. B, joka oli saanut ajokortin noin 10 kuukautta aikaisemmin, oli tapahtuman johdosta tuomittu sakkorangaistukseen törkeästä rattijuopumuksesta, törkeästä liikenteen vaarantamisesta ja luvattomasta käytöstä.

A oli tehnyt vakuutusyhtiölle korvaushakemuksen ajoneuvon vaurioitumisen johdosta. Vahinkoilmoituksen mukaan B oli ajanut vakuutetun omistamaa autoa ilman vakuutetun lupaa. Vakuutusyhtiö oli kieltäytynyt korvaamasta ulosajosta aiheutuneita vahinkoja A:n kolarivakuutuksesta, sillä vakuutusehtojen perusteella B oli samastettu vakuutuksenottajaan. B oli kuljettanut autoa alkoholin vaikutuksen alaisena hänen verensä alkoholipitoisuuden ollessa näytteenottohetkellä 1,36 promillea. Humalatila oli vaikuttanut vahingon syntymiseen.

Kanne Helsingin käräjäoikeudessa

A vaati, että vakuutusyhtiö velvoitetaan suorittamaan hänelle vakuutuskorvaus autovahingosta 88 500 markkaa laillisine korkoineen, koska samastamisen edellytykset eivät täyttyneet. Perusteluinaan A lausui, että vaikka B oli asunut yhdessä hänen kanssaan, autoa ei kuitenkaan ollut käytetty yhdessä. Auton käyttöönotto oli aina ollut A:n harkinnassa. B oli erikseen luvan saatuaan muutamia kertoja käyttänyt autoa perheyhtiön ajoissa ja myös vapaa-aikanaan. B:llä ei ollut ollut missään vaiheessa omaa avainta autoon. Vahinkopäivänä, A:n ollessa ulkomailla, B oli luvattomasti tunkeutunut A:n työhuoneeseen ja ottanut haltuunsa lukitussa pöytälaatikossa olleen auton avaimen.

Vastaus

Vakuutusyhtiö vaati kanteen hylkäämistä. Vakuutussopimuslain 33 §:n 1 momentin 3 kohdan perusteella vakuutettu A ja tämän poika B, joka oli aiheuttanut vahingon, tuli samastaa. Lisäksi kun B oli aiheuttanut vahinkotapahtuman ollessaan alkoholin vaikutuksen alaisena, hänen verensä alkoholipitoisuuden olleessa yli 1,0 promillea, ja kun tämä seikka oli vaikuttanut vakuutustapahtumaan edellä mainitun lain 30 §:n 3 momentissa tarkoitetulla tavalla, korvaus tuli evätä kokonaan.

Riippumatta siitä, joutuvatko lapset kussakin yksittäisessä tapauksessa pyytämään luvan auton käytölle, he ovat vakuutussopimuslaissa tarkoitettuja yhteiskäyttäjiä. Samastamisen kannalta yhteisenä käyttönä oli siis pidettävä sitä, että samastettava joskus, vaikkakin erikseen sovitun mukaisesti, saa käyttää ja on käyttänyt vakuutettua autoa. Merkitystä ei ole myöskään sillä, kuinka paljon lapsi saa käyttää autoa ja hyötyvätkö molemmat, sekä vakuutettu että käyttäjä, auton käytöstä.

Käräjäoikeuden tuomio 6.3.2001

Ensisijaisesti asiassa oli kysymys siitä, tuliko kantaja ja hänen autoa kuljettanut poikansa samastaa vakuutussopimuslain 33 §:n 1 momentin 3 kohdan perusteella. Samastaminen edellytti sitä, että vakuutustapahtuman aiheuttanut henkilö asui vakuutetun kanssa yhteisessä taloudessa ja käytti vakuutettua omaisuutta yhdessä hänen kanssaan.

Asiassa oli riidatonta, että A ja hänen poikansa B asuivat yhteisessä taloudessa. Riita kohdistui siihen, oliko kantajan poika käyttänyt vakuutettua autoa yhdessä kantajan kanssa.

Selostettuaan vakuutussopimuslain esitöitä ja oikeuskirjallisuudessa esitettyä kannanottoa samastuksen edellytyksiin käräjäoikeus selosti vastaanottamaansa näyttöä seuraavasti:

A oli kertonut, että B:llä ei ollut ollut lupaa käyttää A:n eikä myöskään A:n vaimon autoa. Sen jälkeen, kun B oli saanut ajokortin, A oli antanut autonsa B:n käyttöön muutamia kertoja. Nämä kerrat olivat liittyneet B:n työskentelyyn perheyhtiön palveluksessa. Yrityksen toimipaikkaan oli viikonloppuisin huonot bussiyhteydet, joten A oli muutamia kertoja antanut auton B:n käyttöön, jotta tämä oli päässyt työpaikalle. Oli mahdollista, että A oli joskus antanut B:lle luvan käyttää autoa tämän omiin ajoihin työn jälkeen. Kun vanhemmat olivat ulkomailla, autoa ei missään tapauksessa saanut käyttää. Nyt kysymyksessä olevaa tapausta ennen B ei ollut käyttänyt autoa luvatta.

B oli kertonut saaneensa ajokortin 7.7.1998 ja hieman myöhemmin kuorma-ajokortin. B oli kertonut saaneensa ajaa A:n autolla muutaman kerran työpaikalle viikonloppuisin, koska sinne oli huonot bussiyhteydet. Hän oli pari kertaa saanut luvan ajaa työstä palatessaan kaverinsa kautta. Lisäksi oli mahdollista, että hän oli pari kertaa ajanut omiakin ajoja. Muuten B:llä ei ollut ollut oikeutta käyttää A:n autoa. B:lle oli ollut selvää, ettei autoa saanut lainkaan käyttää vanhempien ollessa ulkomailla.

Käräjäoikeus katsoi kantajan ja hänen poikansa kertomuksilla uskottavasti selvitetyn, että B ei ollut saanut käyttää A:n autoa ilman nimenomaista lupaa. Lupa oli tarvittu jokaista kertaa varten erikseen. Luvan saaminen oli ollut harvinaista. Vakuutustapahtuman aikana lupaa auton käytölle ei ollut ollut. Käräjäoikeus katsoi, että tällaisissa olosuhteissa vakuutetun auton ei voida katsoa olleen vakuutussopimuslain 33 §:n 1 momentin 3 kohdassa tarkoitetulla tavalla A:n ja B:n yhteisessä käytössä. Samastamisen edellytykset eivät siten tässä tapauksessa täyttyneet. Kanne hyväksyttiin kokonaisuudessaan.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Merja Lahti.

Helsingin hovioikeuden tuomio 9.6.2003

Vakuutusyhtiö valitti hovioikeuteen ja vaati kanteen hylkäämistä.

Hovioikeus lausui, että sillä ei ollut pääkäsittelyn perusteella aihetta arvioida asiassa esitettyä näyttöä ja siitä tehtyjä johtopäätöksiä toisin kuin käräjäoikeus oli tehnyt. Käräjäoikeuden tuomiota ei muutettu.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Matti Kalske (eri mieltä), Merja Söderström ja Kirsi Pulkkinen.

Eri mieltä ollut hovioikeudenneuvos Kalske lausui seuraavaa:

Vallitseva käytäntö perheissä on, että kotonaan asuvat, ajokortin omaavat lapset saavat käyttää vanhempiensa autoa niin, että he pyytävät siihen kullakin käyttökerralla vanhemmiltaan luvan. Lapsen katsotaan tällöin kyseessä olevaa vakuutusehtoa sovellettaessa samastuvan vanhempaansa. A:n ilmoitus siitä, että hänen pojallaan oli ollut kielto käyttää autoa mainittuine poikkeuksineen, tarkoitti vain edellä mainitussa perheissä vallitsevan käytännön pukemista toiseen, vakuutuskorvauksen saamisen kannalta edullisempaan sanalliseen muotoon. B:tä oli näin ollen pidettävä vakuutusehdoissa tarkoitettuna A:han samastettavana henkilönä. Kun samastaminen tapahtuu tällä perusteella, ei A:n pojalleen antamalla kiellolla käyttää autoa vanhempiensa ulkomaanmatkojen aikana ole merkitystä asiassa. Myöskään se seikka, että A oli ilmiantanut poikansa poliisille auton luvattomasta käytöstä, mikä oli johtanut siihen, että tämä on törkeän rattijuopumuksen ja törkeän liikenteen vaarantamisen ohella tuomittu rangaistukseen myös luvattomasta käytöstä, ei vaikuta asian ratkaisuun, koska ilmiannon ilmeisenä tarkoituksena oli ollut pyrkimys vakuutuskorvauksen saamiseen.

Kalske kumosi käräjäoikeuden tuomion ja hylkäsi kanteen sekä vapautti vakuutusyhtiön kaikesta maksuvelvollisuudesta asiassa.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Vakuutusyhtiölle myönnettiin valituslupa. Valituksessaan vakuutusyhtiö vaati kanteen hylkäämistä.

A vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

1. A:n poika B oli 29.5.1999 ajanut A:n omistamaa autoa huomattavalla ylinopeudella ja nautittuaan alkoholia niin, että hänen verensä alkoholipitoisuus ajon jälkeen oli ollut 1,36 promillea. Auto oli suistunut tieltä ja vaurioitunut pahoin. B oli tapahtuman johdosta sittemmin tuomittu rangaistukseen törkeästä rattijuopumuksesta, törkeästä liikenteen vaarantamisesta ja luvattomasta käytöstä.

2. Vaurioitunut henkilöauto oli vakuutettu vapaaehtoisella autovakuutuksella vakuutusyhtiössä muun muassa kolarin varalta. Vakuutusyhtiö on kuitenkin kieltäytynyt maksamasta A:lle korvausta hänen kärsimästään vahingosta. Vahinkotapahtuma oli aiheutettu törkeästä huolimattomuudesta kuljettajan ollessa alkoholin vaikutuksen alaisena, minkä vuoksi vakuutetulle tuleva korvaus on evätty vakuutussopimuslain 30 §:n 2 ja 3 momentin nojalla. Yhtiö on katsonut, että A ja B voitiin samastaa mainitun lain 33 §:n 1 momentin 3 kohdan nojalla ja vakuutussopimukseen sisältyvän samansisältöisen sopimusehdon perusteella, koska auto oli heidän yhteisessä käytössään.

3. A on kiistänyt auton yhteiskäytön. B:llä ei ollut oikeutta ilman nimenomaista lupaa käyttää A:n autoa ja onnettomuuden sattuessakin auto oli B:n käytössä luvattomasti.

4. Vakuutussopimuslain mainitun 33 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaan mitä edellä laissa säädetään vakuutetusta, kun kysymys on vakuutustapahtuman aiheuttamisesta, sovelletaan vastaavasti henkilöön, joka asuu vakuutetun kanssa yhteisessä taloudessa ja käyttää vakuutettua omaisuutta yhdessä hänen kanssaan.

5. Riidatonta on, että A ja B asuvat yhteisessä taloudessa. Asiassa on siten kysymys siitä, ovatko he lainkohdassa tarkoitetulla tavalla yhdessä käyttäneet vakuutettua autoa.

6. Vakuutussopimuslaissa ei ole säännelty eikä sen esitöistä tarkemmin selviä, mitä vakuutetun omaisuuden yhdessä käyttämisellä tarkoitetaan. Lainkohdan esitöissä (HE 114/1993 vp s. 47) tosin todetaan, että perheenjäsenet yleensä ovat säännöksen 3 kohdassa tarkoitettuja samastettavia henkilöitä. Muodollisilla perhesiteillä tai sukulaisuudella ei kuitenkaan esityksen mukaan ole merkitystä säännöstä sovellettaessa.

7. Korkein oikeus on käsitellyt samastamiseen liittyviä kysymyksiä ennakkoratkaisussaan KKO 2002:89, jossa oli kysymys sellaisen vahingon korvaamisesta, jonka isä oli aiheuttanut alaikäisen lapsensa autolle. Tällöin Korkein oikeus on todennut samastamista koskevan lainkohdan olevan pakottavaa oikeutta vakuutuksenottajan hyväksi ja poikkeus periaatteesta, jonka mukaan sopimus on merkityksellinen vain sopimuksen osapuolten välisessä suhteessa. Tämän vuoksi lainkohtaa ei voitu tulkita laventavasti vakuutuksenantajapuolen eduksi. Ratkaisussa katsotaan, että yhdessä käyttäminen on ymmärrettävä sen mukaan, mitä voidaan pitää asianomaisissa olosuhteissa tavanomaisena. Säännöksen tulkinnassa on lisäksi otettava huomioon samastamissäännöksen tarkoitus ohjata sellaisten henkilöiden käyttäytymistä, jotka voivat vaikuttaa vakuutustapahtuman sattumiseen.

8. Ratkaisussaan KKO 2001:52, jossa käsiteltiin vakuutussopimuslain 33 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitettua suostumusta ajoneuvon käyttämiseen, Korkein oikeus on todennut samastamista koskevien vakuutusehtojen olennaisena sisältönä olevan, että samastettavan henkilön moitittava menettely sinänsä aiheuttaa samat seuraamukset kuin vakuutetun vastaava menettely. Kun samastaminen perustuu vakuutetun antamaan suostumukseen vakuutuksen kohteena olevan ajoneuvon käyttämiseen, vakuutettu on suostumuksen antaessaan ottanut kantaakseen riskin samastettavan henkilön mahdollisesta moitittavasta menettelystä. Vaatimus huolellisesta varustautumisesta erilaisiin riskeihin on siten korostunut. Harkittaessa vakuutusyhtiön oikeutta vakuutuskorvauksen epäämiseen tai alentamiseen samastettavan henkilön moitittavan menettelyn perusteella voidaan vain poikkeuksellisesti kiinnittää huomiota siihen, ettei vakuutetulla ole ollut mahdollisuutta vaikuttaa tuohon menettelyyn.

9. Korkein oikeus katsoo, että edellä selostettuja periaatteita on perusteltua soveltaa myös tässä tapauksessa kun arvioidaan, onko kysymys ollut lainkohdassa tarkoitetusta yhteiskäytöstä. Perustuuhan myös yhteinen käyttö pohjimmiltaan vakuutuksenottajan antamaan nimenomaiseen tai hiljaiseen suostumukseen. Antaessaan suostumuksensa yhteiskäyttöön vakuutuksenottaja ottaa tässäkin kantaakseen riskin samastettavan henkilön mahdollisesta moitittavasta menettelystä.

10. Olennaista yhteiskäytössä ei kuitenkaan ole se, miten suostumus on annettu, vaan se, että samassa taloudessa asuva toistuvasti ja muuten kuin satunnaisesti on saanut käyttää ja käyttänyt vakuutettua omaisuutta.

11. Yksittäinen kielto käyttää autoa ei siten vielä merkitse, etteikö auto voisi olla yhteisessä käytössä. Sitä ei myöskään merkitse luvan edellyttäminen aina ennen käyttöönottoa, jos lupa säännönmukaisesti annetaan tai annetaan silloin, kun autolle ei ole muuta käyttöä. Vaikka vakuutuksenottajalla tai esimerkiksi toisella perheenjäsenellä olisi etuoikeus auton käyttämiseen, ei sekään sulje pois yhteiskäyttöä.

12. Yhteiskäytölle ratkaisevaa on näin ollen useimmiten se, onko auton käyttäminen ollut usein toistuvaa ja siksi tavanomaista. Yhteiskäytöstä voi toki poikkeuksellisesti olla kysymys myös silloin, kun käyttöä on vähän, mutta tämä edellyttää, ettei myöskään tarvetta laajempaan käyttöön ole ollut.

13. Tässä tapauksessa ei siis ole oleellista se, onko auto tapahtumahetkellä ollut B:n hallussa luvallisesti vai ei. Se seikka, että B:tä käräjäoikeuden selostamalla tavalla on kielletty käyttämästä autoa hänen vanhempiensa ollessa matkoilla, viittaa kuitenkin vahvasti siihen, ettei hänen käyttöoikeutensa ole ollut vain hänen vanhempiensa autontarpeesta riippuvainen, kuten monesti yhteiskäytön suhteen perheessä on asian laita. Rajoituksilla on ollut toisia tarkoitusperiä.

14. Tässä tapauksessa on käräjäoikeuden tuomiosta ilmenevin tavoin perheen sisäisten auton käyttöön liittyvien menettelysääntöjen osalta lisäksi selvitetty, että B ei ollut saanut käyttää A:n autoa ilman tämän nimenomaista lupaa. Luvan saaminen ei ollut ollut yleistä, vaan on arvioitu rajoittuneen muutamaan kertaan niiden 10 kuukauden aikana, jolloin hänellä on ollut ajolupa. Myöskään vakuutustapahtuman aikoihin B:llä ei vanhempien ollessa matkoilla ole ollut lupaa käyttää autoa, vaan hänen on katsottu syyllistyneen autoa ajaessaan luvattomaan käyttöön.

15. Korkein oikeus katsoo, ettei B ole käyttänyt A:n autoa sillä tavoin, että sitä olisi pidettävä omaisuuden tavanomaisena yhdessä käyttämisenä perheessä. Vakuutusyhtiöllä ei siten ole ollut perusteita A:n ja B:n samastamiseen.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet presidentti Leif Sevón sekä oikeusneuvoksetGustav Bygglin, Liisa Mansikkamäki, Pauliine Koskelo ja Mikko Könkkölä. Esittelijä Sami Myöhänen.