Presidentti Pauliine Koskelo - Asianajajapäivät 13.1.2006

Arvoisa liiton puheenjohtaja, arvoisat kutsuvieraat, hyvät asianajajat ja lakimieskollegat -

1. Tämän forumin teemaksi asetettu kysymys näyttää osaksi retoriselta. Oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin edellyttämät oikeusturvatakeet sisältyvät yleisellä tasolla perustuslakiin, ns. KP-sopimukseen ja Euroopan ihmisoikeussopimukseen. Niihin kirjattuja yleisluontoisia vaatimuksia täsmentää - hyvinkin konkreettisella ja yksityiskohtaisella tavalla - Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen laaja tulkintakäytäntö. Näiden oikeusturvatakeiden toteuttamista ei, niiden valtiosääntöinen ja kansainvälisiin velvoitteisiin perustuva pohja huomioon ottaen, voida pitää valinnanvaraisena. Meillä siis täytyy olla varaa oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin.

Tämä ei silti tarkoita, että asetettu kysymys olisi pelkästään retorinen. On paljonkin pohdittavaa siinä, miten saamme järjestelmämme toimivalla ja tehokkaalla tavalla vastaamaan oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin ja muutenkin mielekkään prosessin vaatimuksia.

Seuraavassa ensin muutama miete oikeudenkäyntimenettelyn ja muutoksenhakujärjestelmän tiimoilta sekä lopuksi jokunen sana aineellisen oikeuden osaamisen tärkeydestä.

2. Oikeudenkäyntijärjestelmän suhteen ihmisoikeusvelvoitteet määräävät meille raamit. Tärkeää olisi käyttää järkevällä tavalla se kansallinen liikkumavara, joka meillä kansainvälisten velvoitteiden puitteissa on.

Tässä suhteessa meillä on yleisten tuomioistuinten muutoksenhakujärjestelmän osalta kansallisesti syntynyt tilanne, jota voi pitää hieman paradoksaalisena. Kotimaista perusoikeussäännöstöä ryhdyttiin viime vuosikymmenellä tulkitsemaan muutoksenhakuoikeuden suhteen tiukemmin kuin kansainväliset ihmisoikeusvelvoitteet edellyttävät. Kansallista liikkumavaraa siis supistettiin omin toimin. Tosiasiassa on kuitenkin ajauduttu sellaisiin lainsäädännöllisiin ratkaisuihin, joita sovellettaessa ei käytännössä ole rikosasioiden osalta aina pysytty edes kansainvälisten velvoitteidemme asettamissa rajoissa. Viittaan tässä KP-sopimuksessa (14.5 artikla) ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7 lisäpöytäkirjassa (2 artikla) turvattuun muutoksenhakuoikeuteen rikosasioissa. Hovioikeuksien tähänastinen seulontakäytäntö ei aina näytä pysyneen vähäisiä rikoksia koskevan poikkeuksen sallimissa rajoissa.

Kansallisella tasolla on siis aikaansaatu tilanne, josta voi sanoa, että sekä teoriassa että käytännössä on ongelmia - päinvastaisin tavoin. Teoria on ollut melko fundamentalistinen, mutta käytännössä ei ole aina muistettu kunnioittaa edes meitä sitovia kansainvälisiä vaatimuksia.

Muutoksenhakujärjestelmä käräjäoikeudesta hovioikeuteen tulisikin mahdollisimman pian saada sellaiseen tilaan, jossa käytettävissä oleva kansallinen liikkumavara otetaan käyttöön järkevällä tavalla. Järkevä tapa on sellainen, joka täyttää kansainvälisten velvoitteidemme edellyttämät ja muutoin perustellut oikeusturvatarpeet mutta jota ei vaivaisi nykyisen kaltainen tulkinnanvaraisuus ja soveltamiskäytäntöjen epäyhtenäisyys.

Ylipäänsä prosessuaalisten sääntöjen tulisi toimia heti tuoreeltaan siinä instanssissa, jossa prosessi on meneillään. On joka suhteessa onnetonta, jos ja kun prosessuaalisten normien toteutumista joudutaan usein turvaamaan muutoksenhakuteitse. Siihen meillä ei laajassa mitassa ole pidemmän päälle "varaa". Oikeudenkäyntivirheisiin perustuva muutoksenhaku johtaa menestyessään usein siihen, että asia joudutaan palauttamaan takaisin alempaan instanssiin. Se, että asianmukainen prosessi toteutuu yhdellä kierroksella, on koko järjestelmän kannalta tärkeä päämäärä. Esimerkiksi viime aikojen tilanne, jossa KKO on joutunut palauttamaan kymmenittäin väärin seulottuja tai ilman pääkäsittelyä ratkaistuja asioita takaisiin hovioikeuteen, on epäterve. Tarvitsemme systeemin, jossa kullakin instanssilla on kyky ja halu ratkaista asianmukaisesti ilman muutoksenhakukierrosta, millainen käsittelyjärjestys jutulle lain mukaan kuuluu. Yksi hyvän ja tehokkaan oikeuslaitoksen tunnusmerkkejä lienee se, että muutoksenhaku painottuu materiaalisiin kysymyksiin.

3. Hyvään prosessiin kuuluu tietenkin erottamattomasti myös se, että oikeudenkäynti on aineellisesti oikealla pohjalla ja keskittyy oikein hahmotettuun sekä järkevästi jäsenneltyyn oikeudelliseen ongelmaan. Tässäkin näkee usein parantamisen varaa. Selvää on, että asianajajien rooli on erityisesti jutun materiaalisen pohjan kannalta olennainen, sillä hyvälläkään prosessinjohdolla ei voi korjata huonoa prosessaamista.

Kaikkein masentavin ilmiö on oikeusjuttu, johon on käytetty aikaa ja resursseja jopa useammassa kuin yhdessä instanssissa, mutta kaikki on lopulta hukkaan heitettyä sen vuoksi, että on alunperin lähdetty liikkeelle väärin eväin. KKO:ssa eteeni on tullut esimerkiksi juttu, jossa osakeyhtiön omistajayrittäjä oli nostellut runsaasti yhtiön varoja omiin tarkoituksiinsa. Tämä oli saanut konkurssipesän hoitajan nostamaan kanteen. Jos kanne olisi perustettu OYL:n laitonta varojen jakoa koskeviin säännöksiin, juttua olisi ollut vaikea hävitä. Pesänhoitaja kuitenkin ajoi takaisinsaantikannetta maksun peräyttämistä koskevien säännösten nojalla. Pitkästä prosessista ei koitunut kenellekään mitään hyötyä, pelkästään kuluja. Tuoreen tapauksen KKO 2006:1 yhteydessä puolestaan kiinnittyy huomio vahingonkärsijän asemaan. Kyseessä oli koneen käsittelyn yhteydessä aiheutunut vakava työtapaturma, josta vastuuseen haettiin EU:ssa valmistetun koneen maahantuojaa. Tämä ei lopulta onnistunut, sillä pohjana olleet säännökset olivat Euroopan yhteisön oikeuden vastaisia. En tiedä, mutta epäilen pahoin, että kukaan ei ole aikanaan osannut kertoa vahingonkärsijälle, miten korvausten saamiseksi olisi nykyoloissa voitu toimia. Koneen valmistajan tuotevastuu ja ns. Brysselin sopimuksen (nyttemmin EU-asetuksen) mukainen mahdollisuus ajaa kannetta sen valtion tuomioistuimessa, missä vahinko on sattunut, ovat saattaneet jäädä kokonaan tarkastelun ulkopuolelle.

Osaamattomuudesta johtuva väärä oikeuskeinon valinta tai muutoin huono prosessaaminen on kaikkien kannalta onnetonta. Kun oikeuden käyminen on kallista, on erityisen tarpeellista, että vaivannäkö osattaisiin sekä parttien omien toimien että prosessinjohdon kautta kohdentaa ja rajata aineellisesti mielekkäällä tavalla. Toisinaan herää myös kysymys, eikö hyvään asianajoon kuuluisi sekin, että vältettäisiin käyttämästä ruutia argumentteihin, jotka asiansa osaavan juristin pitäisi tunnistaa kelvottomiksi jo ennen kuin ne esitetään ja vartavasten tyrmätään.

Toivokaamme, että tällaisetkin ongelmat väistyvät vähitellen, sillä hyvän ja tehokkaan oikeuslaitoksen - asianajajalaitos tässä mukaan lukien - tunnusmerkkeihin kuuluu myös se, että osataan käydä prosessi aineellisesti hyvin analysoidulta pohjalta ja relevantein argumentein. Sekä asianajajakunnassa, syyttäjälaitoksessa että tuomioistuimissa vankka oikeudellisen järjestelmän tuntemus, mukaan lukien sen ylikansalliset elementit, sekä tietojen jatkuva ajan tasalla pitäminen ovat ehdoton edellytys sille, että oikeusturva toteutuu eikä asianosaisten, oikeusavun tai oikeuslaitoksenkaan resursseja kulu hukkakäyttöön. Tämä on suuri ja vakava haaste koko ammattikunnalle, sen koulutusjärjestelmälle sekä jokaiselle asianajajalle, syyttäjälle ja tuomarille yksilönä.

Näiden huomioiden ja toiveiden kera tervehdin omasta ja koko Korkeimman oikeuden puolesta asianajajakuntaa ja toivotan kaikille osanottajille antoisaa asianajajapäivää ja menestyksellistä alkanutta vuotta. Toivon myös hyvän yhteistyön jatkuvan oikeudenhoidon kehittämiseksi.