KKO:2006:11

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Asian tausta

Poliisille oli tehty tutkintapyyntö sen johdosta, että X:n epäiltiin puolisonsa kuolinpesän ilmoittajana salanneen muun muassa vainajan Luxemburgissa olevaa omaisuutta. Törkeän kavalluksen selvittämiseksi asiassa oli pyydetty ja 20.8.1997 saatu oikeusapuna vainajan ja X:n tilitietoja Luxemburgista. X:n omaisuutta oli poliisin hakemuksesta 24.9.1997 määrätty takavarikkoon ja hukkaamiskieltoon. Koska asiassa olisi saattanut olla kyseessä myös veropetos, rikosylikonstaapeli M oli ollut yhteydessä veroviranomaisiin mahdollisen veropetoksen asianomistajakuulustelun toimittamista varten. Saatuaan tiedon siitä, että Luxemburgista saatujen tietojen käyttämiselle oli asetettu ehtoja, M oli sittemmin kieltäytynyt luovuttamasta oikeusapuvastauksen tietoja veroviranomaisille.

Syyte Helsingin käräjäoikeudessa

Syyttäjä vaati A:lle, B:lle ja C:lle rangaistusta virkavelvollisuuden rikkomisesta sillä perusteella, että he olivat, tietoisina Luxemburgin viranomaisten oikeusapuna antamien tietojen käyttökiellosta, A Uudenmaan veroviraston alaisuudessa toimineen talousrikollisuuden ja harmaan talouden torjuntaan perustetun projektiyksikön päällikkönä, B asianvalvojana ja C verotarkastuskertomuksen laatijana loka - marraskuussa 1997 tahallaan käyttäneet verotuksessa noita Luxemburgin viranomaisten oikeusapuna antamia X:n pankkitilin tietoja, vaikka kansainvälisestä oikeusavusta rikosasioissa annetun lain 27 § oli velvoittanut heitä noudattamaan sanotun vieraan valtion oikeusavun antamisen yhteydessä asettamaa kieltoa käyttää tietoja verotusta koskeviin tarkoituksiin. X yhtyi syytteeseen.

Käräjäoikeuden tuomio 9.11.2001

Selostettuaan vastaanottamaansa näyttöä käräjäoikeus totesi, että Luxemburgin oikeusministeriön oikeusapuvastauksen lähetekirjeessä oli 19.8.1998 päivätyn käännöksen mukaan merkintä: "Kyseessä olevan oikeusapupyynnön yhteydessä hankittuja tietoja ja asiakirjoja ei saa käyttää verotusta koskeviin tarkoituksiin".

Luxemburgin oikeusministeriön 26.7.1999 päivätyn selvityksen mukaan termi "verotuksellisiin tarkoitusperiin" kattoi sekä verorikokset että hallinnolliset verotukselliset tarkoitukset. Tämä tarkoitti sitä, että luovutetut tiedot tai haltuunotetut asiakirjat eivät saaneet johtaa "verorikostutkimuksiin (= verorikoksissa) eivätkä verohallinnon yksiköiden vireille panemiin verohallinnollisiin syytteisiin".

Käräjäoikeus totesi edelleen, että keskinäistä oikeusapua rikosasioissa koskevan eurooppalaisen yleissopimuksen 2 artiklan a kohdan mukaan oikeusapu voidaan evätä, jos pyyntö koskee rikosta, jota pyynnön vastaanottanut osapuoli pitää vero-, tulli- tai valuuttarikoksena. Yleissopimus sisältää kieltäytymisoikeuden, mutta ei määräystä siitä, että oikeusapua antava valtio saa asettaa rajoituksia tietojen käytölle, eikä määräystä siitä, että se ei saa näin tehdä. Kieltäytymisoikeus oli ymmärrettävä sopijapuolena olevan valtion mahdollisuudeksi ja tarvittaessa suojaksi sen arvioidessa oikeusapupyyntöön suostumista oman kansallisen lainsäädäntönsä kannalta ja siihen soveltuvalla tavalla.

Asiassa esitetyn selvityksen mukaan käytäntönä oli ollut, että niissä tilanteissa, joissa ei ollut olemassa kansainvälistä rikosoikeusapusopimusta, noudatettiin kansainvälisestä oikeusavusta rikosasioissa annetun lain 27 §:n 2 momentin oikeusohjetta. Vieraan valtion asettamat ehdot hyväksyttiin ja Suomi noudatti niitä yksipuolisesti sanotun säännöksen mukaisesti.

Käräjäoikeus katsoi perustelluksi, että sopimusosapuoli, jolla oli kieltäytymisoikeus, mutta joka ei halunnut käyttää sitä vaan halusi myöntyä enempään kuin yleissopimus sitä velvoitti, oli siihen myös laillisesti oikeutettu.

Johtopäätöksenään käräjäoikeus lausui, että Luxemburgin valtion asettamat tietojen käytön rajoitukset oli laillisesti asetettu ja että Suomi oli sitoutunut laillisesti niitä noudattamaan.

Käräjäoikeus katsoi selvitetyksi, että asianvalvoja B oli 29.9.1997 saanut rikosylikonstaapeli M:n lähettämästä telekopiosta tietää käräjäoikeuden 24.9.1997 antamasta takavarikkopäätöksestä ja että A, B ja C olivat keskustelleet keskenään verotarkastukseen liittyvistä seikoista ennen kuin A oli 7.10.1997 antanut tarkastusmääräyksen.

Rikosylikonstaapeli M oli, havaittuaan oikeusministeriön huomautuksen tietojen käyttämiseen liittyvistä ehdoista ja saatuaan kuulla, ettei oikeusapuna saatuja tietoja saanut käyttää verotustarkoituksiin, 9.10.1997 puhelimitse ilmoittanut tarkastuskertomuksen laatijalle C:lle käyttökiellosta ja jättänyt toimittamatta tälle asiakirjat, joita asianvalvoja B oli aikaisemmin pyytänyt. Rikosylikonstaapeli M oli vielä 22.10.1997 ollut asiasta puhelinyhteydessä C:hen ja varmistanut asian lähettämällä tälle telekopion, jonka liitteenä oli ollut oikeusministeriön lähete. Lähetekirjeessä ministeriö oli pyytänyt "ottamaan huomioon Luxemburgin viranomaisen määräyksen, ettei asiakirjoja saa käyttää verotarkoituksiin". M oli omaan telekopiolähetteeseensä kirjoittanut: "Sen perusteella katsomme, ettemme voi toimittaa oikeusapupyyntöön vastauksena saadusta aineistosta kopiota verottajalle."

Asianvalvoja B oli kuitenkin tilannut käräjäoikeudesta takavarikkoasian pöytäkirjan, johon asiakirjat olivat sisältyneet.

Käräjäoikeus katsoi, että A, B ja C olivat neuvotellessaan X:n asiasta olleet tietoisia Luxemburgista saatujen tietojen käytön rajoituksista ja rajoitusten syistä ja että heidän oli tullut viimeistään siinä vaiheessa, kun C oli saanut tiedon poliisin kieltäytymisen syistä, kiinnittää huomiota siihen, että tietoja ei saanut käyttää verotukseen. Asianvalvoja B:n lakimiehenä olisi tullut erityisesti harkita poliisin tietojen luovuttamisesta kieltäytymisen perusteita.

Verotarkastuskertomuksen perusteena olevat asiakirjat eli takavarikkopäätös liitteineen olivat sinänsä julkisia asiakirjoja. A:n, B:n ja C:n menettelyssä kysymys oli ollut sellaisten tietojen käyttämisestä verotusta varten, joiden käyttö verotustarkoituksessa oli kuitenkin ollut kielletty. Tietojen julkisuudella ei ollut merkitystä arvioitaessa A:n, B:n ja C:n toimintaa. Verohallinnon sisäisen ohjeistuksen puuttumisella ei ollut vaikutusta.

A, B ja C olivat menetelleet tahallisesti, sillä he olivat kukin kohdallaan ja virka-asemassaan käyttäneet tietoja, joiden käyttöön liittyi nimenomaisesti verotusta koskeva rajoitus. Menettelyn johdosta oli X:n maksettavaksi vahvistettu lahjaverotus, joka tosin oli sittemmin poistettu. Menettelyllä oli ollut merkitystä myös yleisesti arvioitaessa Suomen valtion uskottavuutta ja luotettavuutta kansainvälisesti ja valtionsääntöoikeudellisesti sopijakumppanina valtioiden keskinäisessä kanssakäymisessä ja erityisesti oikeusapukysymyksissä. Nämä seikat huomioon ottaen A:n, B:n ja C:n teko ei kokonaisuutena arvostellen kenenkään kohdalla ollut vähäinen.

Näillä perusteilla käräjäoikeus katsoi, että A, B ja C olivat tietoisina tietojen käyttökiellosta

• A projektiyksikön päällikkönä hyväksynyt tietojen käytön verotustarkoituksiin ja antanut 8.10.1997 päivätyn verotarkastusmääräyksen C:lle sekä tarkastanut ja allekirjoittanut 13.11.1997 lopullisen verotarkastuskertomuksen,
• B projektiyksikön asianvalvojana hankkinut materiaalin verotuksen toimittamista varten C:lle verotarkastuksen suorittamista varten sekä
• C projektiyksikön vanhempana verotarkastajana käyttänyt 28.10.1997 alustavana ja 17.11.1997 lopullisena päivätyn verotarkastuskertomuksen tekemiseen käyttökiellon alaisia tietoja ja asiakirjoja.

Käräjäoikeus tuomitsi A:n, B:n ja C:n rikoslain 40 luvun 10 §:n nojalla virkavelvollisuuden rikkomisesta kunkin 30 päiväsakon määräiseen sakkorangaistukseen.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Helena Sahlstedt ja lautamiehet.

Helsingin hovioikeuden tuomio 12.2.2004

A, B ja C valittivat hovioikeuteen vaatien syytteen hylkäämistä.

Hovioikeus lausui perusteluinaan seuraavaa:

Kansainvälisestä oikeusavusta rikosasioissa annetun lain 27 §:n 2 momentin soveltamisalaa ei ole rajoitettu koskemaan mitään tiettyä hallinnonalaa, vaan se velvoittaa kaikkia oikeusapuna saatuja tietoja käsitteleviä suomalaisia viranomaisia mukaan lukien veroviranomaiset. Kansainvälistä oikeusapua koskevana erityislakina säännöstä tulee noudattaa oikeusapuna saatujen tietojen käsittelyssä ennen verotusmenettelystä annettuja yleislakeja.

Hovioikeus katsoi, että Luxemburgin oikeusministeriön 20.8.1997 päivätyssä kirjeessä käytetty ilmaisu à des fins fiscales eli "verotuksellisiin tarkoitusperiin" tai "verotarkoituksiin", kuten ilmaisu oli suomennettu oikeusministeriön lähetekirjeessä 29.8.1997 keskusrikospoliisille, oli kattanut sekä verorikokset että hallintomenettelynä toteutetut verotukselliset tarkoitukset.

Asiassa esitetyn selvityksen mukaan Luxemburg oli liittyessään kansainvälistä oikeusapua rikosasioissa koskevaan yleissopimukseen tehnyt varauman, ettei se anna oikeusapua verorikoksia koskevissa asioissa. Yleissopimuksessa ei sinänsä ollut nimenomaista mainintaa jäsenvaltion mahdollisuudesta asettaa oikeusapuna antamilleen tiedoille käyttörajoituksia. Kansainvälisestä oikeusavusta rikosasioissa annettua lakia koskevassa hallituksen esityksessä (HE 61/1993 vp s. 46) kuitenkin nimenomaisesti todettiin, että muun muassa pyynnön vastaanottaneen valtion sisäisessä lainsäädännössä saattaa olla nimenomaisia määräyksiä tai säännöksiä siitä, että pyynnön esittäneellä valtiolla ei ole lupaa käyttää oikeusapupyynnön perusteella toimitettuja tietoja tai todistusaineistoa muuhun tarkoitukseen kuin siihen, jota varten oikeusapua on pyydetty. Tämän johdosta ehdotettiin säädettäväksi, että muun muassa vieraalta valtiolta oikeusapupyynnön perusteella saadut asiakirjat, tiedot ja todistusaineisto oli pidettävä niiden tietojen käyttöä koskevien rajoitusten alaisena, joita Suomen ja sanotun vieraan valtion välillä voimassa olevat sopimukset tai vieraan valtion asettamat ehdot edellyttivät.

Kansainvälisestä oikeusavusta rikosasioissa annetun lain 27 §:n 2 momentin perusteella Luxemburgin asettama käyttörajoitus oli velvoittanut A:ta, B:tä ja C:tä siitä riippumatta, oliko käyttörajoitus perustunut yleissopimukseen tai Luxemburgin sisäiseen lainsäädäntöön ja sen Suomelle asettamaan käyttörajoitukseen.

Asiassa oli selvitetty, että B:lle oli syys - lokakuussa 1997 tullut tieto Helsingin rikospoliisissa vireillä olleesta X:ää koskeneesta esitutkinnasta. C:lle oli 9.10.1997 rikospoliisista ilmoitettu Luxemburgista oikeusapuna saatuja tietoja koskenut käyttörajoitus ja 22.10.1997 rikospoliisista oli telefax-viestinä toimitettu C:lle oikeusministeriön puheena olevia oikeusapuasiakirjoja koskenut hallitussihteerin edellä mainittu kirje 29.8.1997, jonka mukaan oikeusapuna saatuja tietoja ei saanut käyttää verotarkoituksiin. B oli 9.10.1997 tilannut käräjäoikeudesta esitutkintaan liittynyttä vakuustakavarikkoa koskeneet asiakirjat, joihin oli sisältynyt Luxemburgista oikeusapuna saatuja tietoja X:n pankkitilistä. A oli antanut 8.10.1997 verotarkastusta koskeneen määräyksen ja lopullinen verotarkastuskertomus oli päivätty 17.11.1997.

B oli asiaa tutkittuaan katsonut verotarkastuksessa voitavan käyttää käräjäoikeudesta saatuihin asiakirjoihin sisältyneitä ja siellä julkisiksi tulleita tietoja. C oli neuvoteltuaan Luxemburgin asettaman käyttörajoituksen merkityksestä B:n kanssa suorittanut verotarkastuksen ja laatinut verotarkastuskertomuksen, jonka A oli hyväksynyt. A oli myöntänyt, että tieto käyttörajoituksesta oli ollut verotarkastuskertomusta hyväksyttäessä hänen käytettävissään. Verotarkastuskertomuksessa oli siteerattu oikeusapuna saatuja tietoja ja ehdotetussa verotettavan etuuden määrässä oli osaltaan huomioitu Luxemburgista saadut tilitiedot.

Verotarkastuksella oli valmisteltu verotuksen toimittamista, vaikka verotusratkaisut olikin tehty verotoimistossa. Verotarkastuskertomuksesta ei ollut käynyt ilmi, että sitä laadittaessa oli käytetty käyttörajoituksen alaisia tietoja. Verotarkastus oli kuitenkin perustunut Luxemburgin luovuttamien tietojen käyttämiseen verotuksessa ja johtanut X:n saamaksi katsotun etuuden verottamiseen.

Hovioikeus katsoi, ettei oikeusapuna saatujen tietojen tulemisella julkisiksi käräjäoikeudessa ollut kansainvälisestä oikeusavusta rikosasioissa annetun lain määräykset huomioon ottaen Luxemburgin asettaman käyttörajoituksen sitovuutta mitätöivää merkitystä.

A, B ja C olivat jättäessään noudattamatta kansainvälisestä oikeusavusta rikosasioissa annetun lain 27 §:n 2 momenttia rikkoneet virkavelvollisuuttaan. Menettelystä oli aiheutunut taloudellista vahinkoa X:lle. Tämän vuoksi heidän tekoaan ei voitu pitää niin vähäisenä, että se johtaisi rangaistuksen tuomitsematta jättämiseen.

Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota syyksilukemisen osalta eikä A:n ja B:n kohdalla rangaistuksen osalta. C:n syyllisyys katsottiin vähäisemmäksi kuin muiden ja hänen rangaistuksensa alennettiin 15 päiväsakoksi.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Timo Lötjönen, Aino Virkkunen ja Pauli Viitanen. Esittelijä Kirsti Uusitalo.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle, B:lle ja C:lle myönnettiin valituslupa. Valituksissaan he vaativat, että syytteet hylätään.

Virallinen syyttäjä ja X vastasivat valituksiin.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Korkein oikeus hyväksyy hovioikeuden tuomion perustelut ja lausuu vielä valitusten johdosta seuraavan:

Virkavelvollisuuden sisällön määräävä säännös ja sen sitovuus

1. A, B ja C ovat perustaneet valituksensa ensiksikin siihen, että kansainvälisestä oikeusavusta rikosasioissa annetun lain 27 §:n 2 momentti velvoittaa vain rikosoikeuden alueella ja vain sellaisten ehtojen noudattamiseen, jotka viranomainen on toimivaltansa rajoissa asettanut. Keskinäistä oikeusapua rikosasioissa koskeva eurooppalainen yleissopimus koskee myös vain rikosasioita eikä siihen sisälly käyttörajoituksen mahdollistavaa määräystä.

2. Mainitun lain 27 §:n 1 momentin mukaan, kun Suomen viranomainen pyytää oikeusapua vieraan valtion viranomaiselta, on muun muassa asianosaisten ja viranomaisten tiedonsaantioikeudesta voimassa, mitä Suomen laissa säädetään. Pykälän 2 momentin mukaan sen lisäksi, mitä 1 momentissa säädetään, on noudatettava, mitä Suomen ja vieraan valtion välillä voimassa olevassa sopimuksessa taikka oikeusapua antaneen valtion asettamissa ehdoissa on määrätty tietojen käytön rajoituksista.

3. Pykälän 2 momentin ilmaisusta "sen lisäksi, mitä 1 momentissa säädetään", voidaan päätellä, että laissa tarkoitetuilla ehdoilla vieras valtio voi määrätä sellaisesta tietojen käytön rajoituksesta, joka on Suomen lainsäädännössä säädettyjä rajoituksia laajempi, tai sellaisen rajoituksen, jota lainsäädäntöömme ei lainkaan sisälly. Kuten lain esitöistä ilmenee, lainkohtaa säädettäessä on ajateltu paitsi kansainvälisiin sopimuksiin sisältyviä määräyksiä myös tilanteita, joissa oikeusapupyynnön vastaanottaneen valtion sisäisessä lainsäädännössä on säännöksiä, jotka rajoittavat oikeusapupyynnön perusteella annettavien tietojen ja todistusaineiston käytön vain siihen tarkoitukseen, jota varten oikeusapua on pyydetty (HE 61/1993 vp s. 46). Sillä seikalla, perustuuko vieraan valtion asettama ehto valtioiden väliseen sopimukseen vaiko sen omaan lainsäädäntöön, ei lainkohdan sanamuodon tai tarkoituksen mukaan ole itsenäistä oikeudellista merkitystä.

4. Säännös koskee kaikkia viranomaisia ja jokaista yksittäistä virkamiestä, ja on tältäkin osin selvä ja yksiselitteinen. Sen mukaan on noudatettava niitä tietojen käyttöä rajoittavia ehtoja, joita vieras valtio on oikeusapua antaessaan asettanut, vaikka kansallinen oikeutemme ei sellaisia rajoituksia tuntisi.

Virkavelvollisuuden rikkomisen tunnusmerkistön täyttyminen

5. Asiassa sovellettavan rikoslain 40 luvun 10 §:n 1 momentin (792/1989) mukaan virkamies on tuomittava virkavelvollisuuden rikkomisesta, jos hän virkaansa toimittaessaan tahallaan rikkoo tai jättää täyttämättä virkatoiminnassa noudatettaviin säännöksiin tai määräyksiin perustuvan virkavelvollisuutensa. Tässä tapauksessa A:n, B:n ja C:n virkavelvollisuus on edellä mainitusta syystä määräytynyt Luxemburgin oikeusapuvastauksessaan 20.8.1997 asettaman tietojen käytön rajoittamista koskevan ehdon perusteella.

6. A:n, B:n ja C:n keskeinen väite on ollut, että Luxemburg ei ollut tarkoittanut sitä, ettei tietoja saanut käyttää tavanomaisessa verotuksessa, vaan että niiden käyttäminen oli kielletty pelkästään rikosasioissa.

7. Tämän johdosta Korkein oikeus toteaa, että Luxemburgin asettama ehto, ettei oikeusapupyynnön yhteydessä hankittuja tietoja ja asiakirjoja saanut käyttää "à des fins fiscales", on oikeusministeriön hallitussihteerin kirjeessä 29.8.1997 ilmaistu suomennoksella "verotarkoituksiin". Oikeusministeriö on sittemmin tiedustellut tämän ilmaisun tarkkaa sisältöä Luxemburgin oikeusministeriöltä, joka on 26.7.1999 päivätyssä vastauksessaan lausunut seuraavasti (virallisen kääntäjän käännös ranskasta): "--- termi 'verotuksellisiin tarkoitusperiin' kattaa sekä verorikokset että hallinnolliset verotukselliset tarkoitukset. Selväkielisesti sanottuna tämä tarkoittaa, etteivät luovutetut tiedot eivätkä haltuunotetut asiakirjat saa johtaa verorikostutkimuksiin (= verorikoksissa) eivätkä verohallinnon yksiköiden vireille panemiin verohallinnollisiin syytteisiin, vaikka asiaan liittyvät oikeus- tai hallintoviranomaiset olisivatkin saaneet nämä tiedot ja asiakirjat Suomen oikeuden mukaan täysin laillisesti." Tämä selvitys osoittaa, että tietojen käytön kieltäminen on tarkoittanut, paitsi verorikoksia, myös verotusta hallinnollisena menettelynä.

8. Merkittävää väitetyn virkavelvollisuuden rikkomisen tunnusmerkistön toteutumisen kannalta tämän jälkeen on, onko Luxemburgista oikeusapuna saatua tietoa käytetty verotuksessa ja onko käyttö tapahtunut tahallisesti.

9. Valituksissa on vedottu siihen, että rajoitusehdon merkitys ja sisältö ei ollut ollut selvä.

10. Käräjäoikeuden tuomiosta ilmenee, että rikosylikonstaapeli M, joka itse oli alunperin ottanut yhteyttä Uudenmaan verovirastoon mahdollisen asianomistajakuulustelun suorittamiseksi törkeää veropetosta koskevassa asiassa, on sittemmin ilmoittanut, ettei asiakirjoja voida sinne luovuttaa, ja syyn siihen. B:n hankittua tämän jälkeen asiakirjat käräjäoikeudesta M on toimittanut C:lle telekopiona oikeusministeriön lähetekirjeen, jonka mukaan "ministeriö pyytää ottamaan huomioon Luxemburgin viranomaisen määräyksen, ettei asiakirjoja saa käyttää verotarkoituksiin". A, B ja C ovat siten jo ennen asiakirjojen hankkimista tienneet, että ne oli saatu oikeusapuna Luxemburgista, ja viimeistään telekopion perusteella, että tietoja ei Luxemburgin asettaman määräyksen mukaan saanut hyödyntää verotuksessa.

11. Valituksissa on väitetty edelleen, ettei Luxemburgista luovutettua aineistoa ollut käytetty verotarkastuksessa ja ettei verotarkastuskertomuksen tekemisessä ollut ollut kysymys verotuksesta. Verotarkastuskertomuksella oli ainoastaan välitetty tietoja Helsingin verotoimistolle.

12. Kuten hovioikeus on todennut, verotarkastuksessa on käytetty Luxemburgin luovuttamia tietoja. Verotarkastuskertomuksessa on muun muassa lainattu poliisin yhteenvetoa oikeusapuvastauksena saaduista tiedoista, ja verotettavaksi ehdotetun etuuden määrässä on otettu huomioon oikeusapuna saatuja tilitietoja. Helsingin verovirastolle toimitetusta verotarkastuskertomuksesta ei kuitenkaan ole käynyt ilmi, että sitä laadittaessa oli käytetty tietoja, joiden käyttö verotarkoituksiin oli kielletty. A:n, B:n ja C:n on täytynyt tällöin tietää, että verotarkastuskertomus verotusesityksineen johtaisi X:n verottamiseen, kuten on tapahtunutkin. Tietoja on siten käytetty verotuksessa.

13. Jättäessään edellä mainituin tavoin noudattamatta laissa määrätyn velvollisuuden noudattaa, mitä oikeusapua antaneen vieraan valtion asettamissa ehdoissa oli määrätty tietojen käytön rajoituksista, A, B ja C ovat tahallaan rikkoneet virkatoiminnassa noudatettaviin säännöksiin ja määräyksiin perustuvan virkavelvollisuutensa. Menettelyä ei X:n maksettavaksi määrätty lahjaveron määrä ja muut tekoon liittyvät seikat huomioon ottaen voida kokonaisuutena arvostellen pitää rikoslain 40 luvun 10 §:n 1 momentissa (792/1989) tarkoitetulla tavalla vähäisenä.

Menettelyn anteeksiannettavuus

14. A, B ja C ovat lisäksi vedonneet edelleen muun muassa siihen, että verohallintolain mukaan heidän tehtävänään verohallinnon virkamiehinä oli ollut verotuksen toimittaminen ja verovalvonta, mihin keskeisenä osana oli kuulunut verotarkastusten suorittaminen. Tätä virkavelvollisuuttaan täyttäessään he eivät verovelvollisten yhdenvertainen kohtelu huomioon ottaen olleet voineet luopua Helsingin käräjäoikeudessa vireillä olleessa turvaamistoimiasiassa julkisiksi tulleiden tietojen hankkimisesta.

15. Kysymys on tältä osin ja valituksissa muutoinkin lausuttu huomioon ottaen seikoista, joilla voimassa olevan rikoslain 4 luvun 2 §:n mukaan voi olla merkitystä arvioitaessa menettelyn anteeksiannettavuutta. Lainkohdan mukaan, jos tekijä erehtyy pitämään tekoaan sallittuna, hän on rangaistusvastuusta vapaa, jos erehtymistä on pidettävä ilmeisen anteeksiannettavana muun muassa lain sisällön erityisen vaikeaselkoisuuden tai muun siihen rinnastettavan seikan vuoksi. Oikeuskäytännössä on jo ennen lainkohdan voimaantuloa noudatettu vastaavia periaatteita.

16. Korkein oikeus toteaa, että vaikka veroviranomaisella on edellä todetuin tavoin kansainvälisestä oikeusavusta rikosasioissa annetun lain 27 §:n 1 momentin mukaisesti ollut oikeus saada julkisiksi tulleet asiakirjat käräjäoikeudesta, on niihin sisältyvän tiedon hyödyntämisen osalta ollut saman säännöksen 2 momentin mukaan noudatettava Luxemburgin asettamaa rajoitusta. Lain sisältöä ei voida pitää vaikeaselkoisena. Sama koskee myös Luxemburgin asettaman ehdon sisältöä. Asiassa ei ole ilmennyt, että A, B ja C olisivat edes yrittäneet selvittää ehdon merkitystä, mikäli tiedon hyödyntämiskiellon suhde asiakirjojen julkisuuteen oli jäänyt heille epäselväksi. Toisaalta se seikka, että heidän virkavelvollisuuksiinsa on kuulunut verotarkastusten suorittaminen, ei ole voinut merkitä, että laissa kiellettyä menettelyä olisi voinut perustellusti pitää sallittuna. Tämän vuoksi ja vaikka verohallinnolla ei syytteen tarkoittamana aikana ole ollut ohjeistusta tällaisen tapauksen varalle, ei mahdollista erehtymistä lain sisällöstä A:n, B:n ja C:n asiantuntija- asema huomioon ottaen voida pitää ilmeisen anteeksiannettavana heistä kenenkään kohdalla.

17. ---

Rangaistuksen määrääminen

18. Kysymys on vielä siitä, onko asian käsittely tässä tapauksessa viivästynyt niin, että rikoksen tekemisestä kulunut aika tulee ottaa huomioon rangaistusta määrättäessä.

19. Rikoksen tekemisestä kulunut huomattavan pitkä aika voidaan ottaa huomioon rikoslain 6 luvun 7 §:n 3 kohdan nojalla rangaistusta mitattaessa kohtuullistamisperusteena ja edelleen saman luvun 12 §:n 4 kohdan nojalla rangaistuksen tuomitsematta jättämisen perusteena silloin, kun rangaistusta on pidettävä kohtuuttomana tai tarkoituksettomana. Näitä 1.1.2004 voimaan tulleita säännöksiä on sovellettava tässäkin tapauksessa.

20. Perustuslain 21 §:n 1 momentin mukaan jokaisella on oikeus saada asiansa käsitellyksi asianmukaisesti ja ilman aiheetonta viivytystä lain mukaan toimivaltaisessa tuomioistuimessa. Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kohdan mukaan jokaisella on oikeus kohtuullisen ajan kuluessa oikeudenmukaiseen ja julkiseen oikeudenkäyntiin silloin, kun päätetään häntä vastaan nostetusta rikossyytteestä. Niin kuin ratkaisussa KKO 2005:73 on todettu, rikosasian käsittelyn viivästyksestä aiheutuvaan oikeuden loukkaukseen on ihmisoikeussopimuksen mukaan oltava käytettävissä tehokas oikeussuojakeino. Tällainen oikeussuojakeino voi olla se, että viivästys otetaan huomioon asian lopputuloksessa.

21. A:n, B:n ja C:n syyksi luetun rikoksen tekoaika on loka-marraskuu 1997. A:ta on kuulusteltu asiassa rikoksesta epäiltynä ensimmäisen kerran 4.3.1999, B:tä 6.11.1998 ja C:tä 20.10.1998. Rikosasia on tullut vireille käräjäoikeudessa 13.3.2000, ja se on ratkaistu käräjäoikeudessa 9.11.2001 sekä hovioikeudessa 12.2.2004.

22. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käytännön perusteella on oikeudenkäynnin keston kohtuullisuutta arvioitava tapauksen erityispiirteiden valossa ja ottamalla huomioon erityisesti asian vaikeus, rikosasian vastaajan ja viranomaisten toiminta sekä asian merkityksellisyys vastaajalle (esim. Kangasluoma v. Suomi 20.1.2004 ja Lehtinen v. Suomi 13.9.2005).

23. Rikosasian käsittely on siitä alkaen, kun A:han, B:hen ja C:hen on kohdistettu rikosoikeudellisia toimenpiteitä, kestänyt varsin pitkän ajan. Asiassa ei ole ilmennyt seikkoja, jotka osoittaisivat, että asian käsittelyn ja oikeudenkäynnin pitkä kestoaika olisi aiheutunut A:n, B:n tai C:n syystä. Asian vireilletulon viivästymiseen on ilmeisesti osaltaan vaikuttanut syyteharkintaa edeltänyt, sinänsä tarpeellinen selvitystyö, mikä on joka tapauksessa viranomaisten vastuulle kuuluva seikka. Käsittelyn kestoa ei kuitenkaan asian vaikeus huomioon ottaen voida pitää kokonaisuutena arvioiden niin pitkänä, että siitä aiheutunutta viivästystä sellaisenaan tulisi välttämättä pitää asianosaisen oikeuksien loukkauksena. On kuitenkin otettava huomioon, että syytteeseen johtanut teko on liittynyt A:n, B:n ja C:n virkavelvollisuuksiin kuuluvan keskeisen tehtävän hoitamiseen eli verotarkastuksen suorittamiseen. Asian pitkä vireilläolo on ollut omiaan aiheuttamaan heidän viranhoidolleen epävarmuutta ja haittaa, josta olisi vältytty, jos asian käsittely olisi ollut tapahtunutta joutuisampi. Tästä syystä voidaan tässä tapauksessa katsoa, että viivästys loukkaa perustuslain 21 §:n 1 momentissa asianosaiselle turvattua oikeutta saada asia käsitellyksi ilman aiheetonta viivästystä ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan mukaista oikeutta oikeudenkäyntiin kohtuullisessa ajassa.

24. Mainituilla perusteilla A, B ja C ovat oikeutettuja saamaan hyvityksen rikosasian käsittelyn kohtuuttoman keston perusteella. Tämä hyvitys voidaan toteuttaa jättämällä heidät rikoslain 6 luvun 12 §:n 4 kohdan nojalla rangaistukseen tuomitsematta.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan siten, että A, B ja C jätetään hovioikeuden heidän syykseen lukemasta rikoksesta rangaistukseen tuomitsematta.

Muilta osin hovioikeuden tuomiota ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Anja Tulenheimo-Takki, Lauri Lehtimaja (eri mieltä), Kari Kitunen, Gustav Bygglin ja Liisa Mansikkamäki. Esittelijä Marja Kekäläinen.

Eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Oikeusneuvos Lehtimaja: Rikoslain 3 luvun 1 §:ään (515/2003) sisältyy myös perustuslain 8 §:ssä mainittu rikosoikeudellinen laillisuusperiaate, jonka mukaan rikokseen syylliseksi saa katsoa vain sellaisen teon perusteella, joka tekohetkellä on laissa nimenomaan säädetty rangaistavaksi. Tästä periaatteesta on katsottu johtuvan, että rangaistava käyttäytyminen tulisi laissa kuvata mahdollisimman täsmällisesti. Virkavelvollisuuden rikkomisesta tuomitseminen edellyttää, että virkatoiminnassa noudatettavan, säännöksiin tai määräyksiin perustuvan virkavelvollisuuden sisältö on selvästi ja yksiselitteisesti määriteltävissä. Rikoslain 4 luvun 2 §:ssä (515/2003) on puolestaan säädetty, että tekijä on rangaistusvastuusta vapaa, jos hän erehtyy pitämään tekoaan sallittuna ja erehtymistä on pidettävä ilmeisen anteeksiannettavana, paitsi muun, lain sisällön erityisen vaikeaselkoisuuden tai muun tähän rinnastettavan seikan takia.

A, B ja C ovat kiistäneet syytteet muun muassa sillä perusteella, että Luxemburgin oikeusministeriön asettaman käyttörajoitusehdon merkitys ja sisältö ovat olleet epäselviä. He ovat lähteneet siitä, että ehto oli tarkoitettu koskemaan vain verorikosten tutkintaa sekä hallinnollisia verosanktioita mutta ei sitä vastoin tavanomaista veron määräämistä ja maksuunpanoa.

Käyttörajoitusehdon merkitys ja sisältö

Käyttörajoitusehdon velvoittavuudesta ja suhteesta keskinäistä oikeusapua rikosasioissa koskevan eurooppalaisen yleissopimuksen määräyksiin on käräjäoikeudessa esitetty eri suuntiin meneviä oikeustieteellisiä asiantuntijalausuntoja. Vaikka katsonkin käyttörajoitusehdon kansainvälisestä oikeusavusta rikosasioissa annetun lain 27 §:n 2 momentista johtuen velvoittavan kaikkia Suomen viranomaisia, en voi pitää myöskään muita tulkintoja oikeudellisesti mahdottomina.

Syytteessä tarkoitettu virkavelvollisuus, jota on katsottu rikotun, on saanut sisältönsä kansainvälisestä oikeusavusta rikosasioissa annetun lain 27 §:n 2 momentista sekä Luxemburgin oikeusministeriön oikeusapuvastaukseen liittämästä ehdosta, jonka mukaan oikeusapupyynnön yhteydessä hankittuja tietoja ja asiakirjoja ei saanut käyttää "verotuksellisiin tarkoitusperiin". Suomen oikeusministeriö on sittemmin tiedustellut tämän ilmaisun tarkkaa sisältöä Luxemburgin oikeusministeriöltä, joka on 26.7.1999 antanut enemmistön perustelujen kappaleesta 7 ilmenevän vastauksen.

Mielestäni käyttörajoituksen sisältö on tämän täsmennyksenkin jälkeen jäänyt epäselväksi. Suomen laissa ei tunneta "verohallinnollisen syytteen" käsitettä. Pidän kuitenkin todennäköisenä, että käyttörajoitusehto on tarkoitettu kattamaan myös tavanomaisen veron määräämisen ja maksuunpanon. Toisenkaan sisältöinen tulkinta ei ole silti poissuljettu. Mahdollista on, että "verohallinnollisella syytteellä" on tarkoitettu viitata sellaisiin veronkorotusta ja -lisäystä sekä muita vastaavia hallinnollisia veroseuraamuksia koskeviin vaatimuksiin, joita Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan soveltamiskäytännössä on pidetty "rikossyytteinä". Tätä tulkintaa puoltaisi se, että kysymyksessä on ollut nimenomaan rikospoliisin esittämä oikeusapupyyntö ja että Luxemburgin viranomaisen käyttörajoituslausuma on liittynyt keskinäistä oikeusapua rikosasioissa koskevan eurooppalaisen yleissopimuksen 2 artiklan a) kohtaan, jonka mukaan oikeusapu voidaan evätä muun muassa silloin, jos pyyntö koskee verorikoksena pidettyä rikosta. Suomen oikeusministeriön taholta on jo ennen oikeusavun myöntämistä ilmoitettu Luxemburgin viranomaiselle, että "myös epäillyn kavaltajan tulee maksaa perintöveroa mikäli varoja on ulkomailla". Käyttörajoitusehdon täsmennyspyynnössä on vielä erikseen tiedusteltu, tarkoittiko Luxemburgin oikeusministeriö "verotuksellisilla tarkoitusperillä" myös tavanomaista veron määräämistä ja maksuunpanoa, mutta tähän ei Luxemburgin oikeusministeriön vastauksessa ole otettu selvää kantaa.

Käyttörajoitusehdon tiedoksi saattaminen

Helsingin rikospoliisin tutkija on 22.10.1997 toimittanut vastaajille telekopiona tiedoksi oikeusministeriön hallitussihteerin lähetekirjeen, jonka mukaan ministeriö on pyytänyt ottamaan huomioon, ettei asiakirjoja saanut "käyttää verotarkoituksiin". Tämä tiedoksianto oli lähinnä perustelu sille, ettei rikospoliisi ole katsonut voivansa toimittaa Luxemburgista oikeusapuna saatuja tietoja verottajalle. Muulla tavalla vastaajien ei ole selvitetty saaneen tietoa Luxemburgin oikeusministeriön asettamasta käyttörajoitusehdosta tai sen merkityksestä ja sisällöstä. Näissä olosuhteissa on saattanut jäädä epäselväksi se, oliko oikeusministeriön hallitussihteerin kirjeen tiedoksiannon tarkoituksena vain estää oikeusaputietojen luovuttaminen verohallinnon virkamiehille vai samalla myös ohjeistaa siitä, ettei vastaavia tietoja ollut myöskään muualta saatuina lupa ottaa verotuksessa huomioon.

Tietojen käyttäminen verotarkastuskertomuksessa

Pidän selvänä, ettei pelkästään oikeusministeriön virkamiehen tulkinta käyttörajoitusehdon merkityksestä ja sisällöstä ole sellaisenaan voinut sitoa verovalvonnasta vastaavia verohallinnon virkamiehiä. On ymmärrettävää, että vastaajat ovat joutuneet punnitsemaan yhtäältä verovalvonnalliseen tiedonhankintaan ja veronsaajan edut huomioon ottavan verotarkastuskertomuksen laatimiseen velvoittavia lain säännöksiä ja toisaalta heille tiedoksi saatetusta käyttörajoitusehdosta mahdollisesti johtuvaa tietojen hyödyntämiskieltoa ja sen laajuutta.

Käsitykseni mukaan pelkästään sitä ei voida lukea vastaajien syyksi virkavelvollisuuden rikkomisena, että julkisesta asiakirjasta eli Helsingin käräjäoikeuden turvaamistoimipäätöksestä ilmeneviä tietoja on sisällytetty verotarkastuskertomukseen, vaikka nämä tiedot olisivatkin olleet asiallisesti samoja kuin Luxemburgin oikeusministeriöltä oikeusapuna saadut. Käräjäoikeuden päätöksestä ei ole ilmennyt mitään näihin tietoihin liittyvää käyttörajoitusehtoa.

Verotarkastuskertomuksesta vastuussa olevilla virkamiehillä on myös ollut oikeus ja velvollisuus sisällyttää kertomukseen oma ehdotuksensa verotuspäätökseksi. He ovat asiaa punnittuaan päätyneet katsomaan, että verovelvollisten yhdenvertaisuuden periaate sekä pyrkimys aineellisesti oikeaan verotuspäätökseen painoi enemmän kuin merkitykseltään epäselväksi jäänyt tietojen käyttörajoitus. Tätä laintulkinnallista ratkaisua, vaikka sitä jälkikäteen pidettäisiinkin virheellisenä, ei voi lukea virkamiesten syyksi virkavelvollisuuden rikkomisena.

Vastaajien viaksi katson kuitenkin jäävän sen, ettei verotarkastuskertomuksessa ollut lainkaan mainittu Luxemburgin oikeusministeriön asettamasta käyttörajoitusehdosta. Jos näin olisi tehty, käyttörajoituksen merkitys olisi voitu selvittää ja ottaa huomioon veroa määrättäessä. Tältä osin katson vastaajien tahallaan rikkoneen virkatoiminnassa noudatettaviin säännöksiin ja määräyksiin perustuvan virkavelvollisuutensa. Verotarkastuskertomuksen perusteella määrätyn ja maksuunpannun lahjaveron huomattavan määrän perusteella tätä menettelyä ei voida pitää rikoslain 40 luvun 10 §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla vähäisenä.

Menettelyn anteeksiannettavuus

Verovalvonnasta vastaavien virkamiesten menettelyä pidän moitittavalta osaltaan kuitenkin ilmeisen anteeksiannettavana siihen nähden, että Luxemburgin käyttörajoitusehdon merkitys ja sisältö ei ole ollut oikeudellisesti selvä eikä tätä käyttörajoitusta ollut saatettu asianmukaisesti heidän tietoonsa. Otan huomioon myös sen, että verotarkastuskertomukseen sisällytetyt tiedot oli saatu käräjäoikeuden julkisesta päätöksestä, jossa ei myöskään ollut mainittu tietojen käyttörajoituksista. Luxemburgista oikeusapuna saadut tiedot eivät olleet täysin uusia, koska jo ennen Luxemburgista saatua oikeusapua viranomaisten tietoon oli saatettu, että X:n puolison kuolinpesään kuuluvia varoja oli mahdollisesti siirretty ulkomaille. Lisäksi on huomattava, että verovelvolliselle X:lle oli varattu tilaisuus lausua jo alustavasta verotarkastuskertomuksesta, mutta hän ei ollut käyttänyt tätä tilaisuutta hyväkseen ennen lopullisen kertomuksen laatimista.

Johtopäätös

Edellä lausuttuihin näkökohtiin viitaten katson, että A:n, B:n ja C:n menettelyyn voidaan soveltaa 1.1.2004 voimaan tullutta, kieltoerehdystä koskevaa rikoslain 4 luvun 2 §:ää (515/2003). Tämän säännöksen soveltaminen johtaa lievempään lopputulokseen kuin syytteenalaisten tekojen tekohetkellä voimassa ollut laki, ottaen huomioon, ettei kieltoerehdyksen oikeusvaikutuksista ollut tuolloin nimenomaisesti säädetty, vaikka vakiintuneessa oikeuskäytännössä noudatettiinkin nykyisen säännöksen sisältöä vastaavia oikeusperiaatteita. Näin ollen katson A:n, B:n ja C:n kieltoerehdyksen takia rangaistusvastuusta vapaiksi. Tällä perusteella kumoan hovioikeuden tuomion ja hylkään A:han, B:hen ja C:hen kohdistetut syytteet virkavelvollisuuden rikkomisesta ja vapautan heidät tuomituista rangaistuksista.