Presidentti Pauliine Koskelo - Vaasan hovioikeuden 230-vuotistilaisuus 18.5.2006

Arvoisa hovioikeuden presidentti ja emerituspresidentit, hyvä hovioikeusväki ja hovioikeuspiirin väki, arvoisat juhlavieraat

Olemme kokoontuneet viettämään Kustaa III:n historialliseen perustamispäätökseen pohjautuvaa Vaasan hovioikeuden merkkipäivää. On hyvin todennäköisesti ainutkertainen ilo puhua jonkun 230-vuotisjuhlassa, ja tämä ilo on aivan erityinen, kun kysymyksessä on sellainen kunnianarvoisa laitos kuin Vaasan hovioikeus.

Vaikka tilaisuuden aiheena on hovioikeuden pitkä historia, minulta on toivottu pikemminkin ajassa eteenpäin kuin taaksepäin katsovaa puhetta, mikä onkin paikallaan jo yksin sen vuoksi, että Vaasan hovioikeuden historia taatusti tunnetaan täällä paremmin kuin itse tulen sitä koskaan tuntemaan.

Aikomukseni on esittää joitakin mietteitä siitä, minkälaisia lähitulevaisuuden haasteita oikeuslaitoksen toimintaan ja toimintaedellytyksiin kohdistuu. Tällöin on tarkasteltava eri tason asioita: on institutionaalisia haasteita, rakenteellisia haasteita, toiminnallisia haasteita, laadun haasteita. Kysymys ei ole pelkästään oikeuslaitoksen sisäisistä kehitystarpeista, vaan suurelta osin sellaisista oikeuslaitoksen toiminnan puitteista, joita ei voida hoitaa kuntoon vain tuomioistuinten omin toimin, vaan joista vastuu jakautuu toimeenpanovallan, lainsäädäntövallan ja tuomioistuinsektorin kesken. Yhteiskunnan tarpeita vastaavan ja tehokkaan tuomioistuinlaitoksen aikaansaaminen ja ylläpitäminen edellyttää nimenomaan sitä, että kukin niistä tahoista, joista toimintaedellytykset riippuvat, huolehtii asianmukaisesti omasta vastuualueestaan. Suomen kaltaisessa pienessä maassa on hyvät edellytykset rakentavalle yhteistyölle yli sektorirajojen pyrittäessä viemään asioita parempaan suuntaan. Viime kädessä on silti olennaista, että kukin taho hoitaa mahdollisimman hyvin oman vastuunsa.

Institutionaalisia haasteita

Meillä on hiljattain modernisoitu perustuslaki. Siinä on vahvistettu demokraattisen oikeusvaltion perusrakenteet, mukaan lukien vallan kolmijako lainsäädäntövallan, hallitus- eli toimeenpanovallan ja riippumattomille tuomioistuimille kuuluvan tuomiovallan kesken. Siinä on myös säädetty jokaiselle kuuluvat perusoikeudet. Niiden joukossa on perustuslain 21 §:ään sisältyvä oikeusturvatae eli oikeus saada asiansa käsitellyksi riippumattomassa tuomioistuimessa ilman aiheetonta viivytystä. Perustuslain valossa tilanne näyttää erinomaiselta. Se nimenomaan näyttää erinomaiselta.

Tosiasia on, ettei oikeusturvaa taata ottamalla siitä säännös perustuslakiin. Oikeusturva taataan luomalla ja ylläpitämällä sellainen lainkäyttöjärjestelmä, joka tuottaa ihmisille oikeusturvan. Se vaatiikin paljon enemmän. Se vaatii todellista sitoutumista oikeusvaltiollisiin arvoihin, se vaatii vahvaa poliittista tahtoa järjestelmän kehittämiseen, se vaatii halua investoida tarvittavat voimavarat.

Kun oikeusturva on kansallisessa perustuslaissa säädetty ihmisten perusoikeudeksi, tällaisella normiteolla olettaisi olevan jotakin merkitystä. Kuten sanottu, oikeusturvaa ei tuoteta säätämällä perustuslakiin pari riviä tekstiä, vaan pitämällä lainkäyttöjärjestelmä kunnossa. Perustuslakiin otetun oikeusturvasäännöksen kenties tärkein merkitys voisikin olla, ja myös pitäisi olla nimenomaan siinä, että tällaisen säännöksen katsottaisiin asettavan valtiovallalle velvollisuuden järjestää ja rahoittaa oikeusturvakoneisto niin, että luvatun tasoinen suoja voi käytännössä toteutua.

Tuoreiden kokemusten valossa näyttää kuitenkin ilmeiseltä, että ainakaan hallituksen piirissä ei katsota perustuslain 21 §:llä olevan tällaisia vaikutuksia. Perusoikeusuudistusta käsiteltäessä, vuonna 1994, perustuslakivaliokunta tosin totesi mietinnössään nimenomaisesti, että perusoikeussäännökset on otettava huomioon myös budjettivaltaa käytettäessä. Käytännössä tällaisesta ei siis ainakaan äsken mainitun perusoikeusnormin osalta ole merkkejä näkyvissä, pikemminkin päinvastoin.

Ne oikeusturvatakeet, jotka ihmisille luvataan perustuslain 21 §:ssä, ovat varsin konkreettiset, ainakin jos ne ymmärretään yhdenmukaisesti Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan kanssa. Silti viimeaikaiset budjettikehyksiä koskevat ratkaisut ja niiden syntytapa osoittavat, ettei budjettivaltaa käytettäessä ja tuomioistuinlaitoksen voimavaroista päätettäessä anneta kyseiselle perusoikeussäännökselle mitään erityistä merkitystä. Oikeuslaitoksen resursseja ja henkilöstöä ollaan vähentämässä olennaisesti, vaikka ei ole pidetty huolta siitä, että kaavaillut leikkaukset voitaisiin toteuttaa heikentämättä oikeusturvaa.

On surullista ja viime kädessä perustuslain arvoa alentavaa, että suurieleisesti luodaan oikeusturvasäännöksen kaltainen konkreettinen perusoikeus, joka toteutuakseen edellyttää kokonaisen systeemin ylläpitoa, ilman että perustuslaille kuitenkaan tunnustetaan vaikutuksia sen suhteen, kuinka tuota systeemiä tosiasiassa hoidetaan. Perusoikeus on yksilölle kuuluva oikeus, mutta perustuslain 21 §:n kaltainen yksilön oikeus ei toteudu ilman järjestelmää, joka sen kullekin yksilölle toteuttaa. Perusoikeus, jolla ei ole vaikutusta tuon järjestelmän ylläpitoon, ei siksi välttämättä ole todellinen perusoikeus, vaan lupaus, jonka kate voi jää ilman takeita.

Tässä yhteydessä on mielenkiintoista luoda katse perinteiseen ja lähimpään vertaisryhmäämme, muihin pohjoismaihin. Missään niistä ei ole meikäläisen kaltaista perusoikeussäännöstä kansallisessa perustuslaissa. Kaikki pohjoismaat ovat nyttemmin kyllä Suomen tavoin sisällyttäneet Euroopan ihmisoikeussopimuksen, ja siten myös sen 6 artiklan, osaksi kansallista oikeusjärjestystä, mutta perustuslain tasoista perusoikeussäännöstä oikeusturvatakeista ei naapurimaissamme ole. Toisaalta muissakin pohjoismaissa on koettu samat paineet julkisten menojen hallintaan ja rajoittamiseen sekä toimintojen tehostamiseen kuin meillä, myös oikeuslaitoksen osalta. Näissä vertaismaissamme näyttää kuitenkin toimitun näissä asioissa selvästi vastuullisemmin kuin meillä. Etenkin Ruotsissa ja Tanskassa on viime vuosina toteutettu isoja tuomioistuinrakenteen uudistuksia, jotta saataisiin aikaan lisää kustannustehokkuutta.

Vaikka Suomi on ainoa pohjoismaa, joka kansallisessa perustuslaissa liputtaa oikeusturvaa perusoikeutena, se näyttää samalla olevan maa, jossa rakenteiden uudistamisessa on edetty kovin hitaasti ja vaatimattomasti. Silti nyt halutaan tehdä se, mikä on helppoa, eli leikata resursseja – ilman että on ensin tehty tai edes valmisteltu se, mikä on työlästä ja poliittisesti vaikeaa, eli systeemin sopeuttaminen.

Kuulin kerran radiohaastattelun, jossa eräs ihmissuhdeterapeutti, en muista kuka, kertoi tärkeimmän opinkappaleensa olevan: ”Rakkaus on verbi”. Hänen ydinsanomansa oli toisin sanoen se, että rakkaus ei ole sitä, mitä me sanomme tai kirjoitamme, vaan sitä, mitä me teemme. Tämä sama viisaus pätee myös, kun puhutaan oikeusturvasta. Oikeusturva ei hoidu sillä, että perustuslaissa luvataan meille oikeusturva. Oikeusturvan liputtaminen perusoikeutena jää hurskasteluksi, jollei kyetä siihen, että pannaan järjestelmä kuntoon ja vasta sitten otetaan irti säästöjä.

Edellä oli puhetta perustuslain merkityksestä, tai pikemminkin nähtävissä olevasta merkitysvajauksesta, yksilön oikeusturvatakeiden toteutumisen kannalta. Vallitseva tilanne kuvastaa, joskin valitettavalla tavalla, sitä tosiasiaa, että oikeusturvan takeet riippuvat lopulta perustuslakia syvemmällä olevista oikeudellisen ja poliittisen järjestelmän sekä oikeuskulttuurin piirteistä. Näiden heikkoudet himmentävät perustuslain hohtoa.

Oikeusvaltion perusrakenteeseen kuuluu vallanjako, jossa ihmisten oikeusturvan antaa riippumaton tuomioistuinlaitos. Tässä suhteessa perustuslaki on meillä sinänsä asianmukainen. Nämäkään asiat eivät kuitenkaan toteudu pelkästään periaatteiden kirjaamisella perustuslakiin. Oikeusvaltiollisten rakenteiden ja käytäntöjen aikaansaaminen ja ylläpitäminen edellyttää perustuslain periaatteisiin aidosti sitoutuvaa valtiollista toimintakulttuuria ja vallanjaon mukaisten roolien ja tehtävien keskinäistä kunnioitusta.

Tältäkään osin järjestelmämme ei ehkä ole aivan sellaisessa kunnossa kuin tämän kaltaiselta maalta voisi odottaa.

Hallitus ja eduskunta vastaavat tuomioistuinlaitoksen toimintaedellytyksistä ja voimavaroista. Tässä piilee tuomioistuinten riippumattomuuden ja oikeusturvakoneiston rakenteellinen heikko kohta - kaikissa järjestelmissä. Siksi juuri tässä tulee erityisen tärkeäksi se, minkälainen toiminta- ja oikeuskulttuuri vallitsee.

Meillä esimerkiksi talousarviolainsäädännössä ja budjettiprosessissa ylipäänsä tuomioistuinlaitosta käsitellään kuin mitä tahansa muuta sektoria. Talousarvioprosessi on nykyisin yhä merkittävämpi hallinnon ohjaus- ja kontrollimekanismi, johon kytkeytyy systemaattinen tulosohjaus tilivelvollisuuksineen. Talousarviolainsäädännössä lähtökohtana on, että tämä järjestelmä koskee tuomioistuinlaitosta siinä missä hallintoakin. Vuonna 2003 uudistetun talousarviolain perusteluissa toki todetaan, että tällä sektorilla ”tulosohjauksen kohteena voi olla ja tuleekin olla erityisesti oikeushallinnon tehtävä luoda puitteet tehokkaasti toimivalle oikeudenhoidolle”. Niin ikään esitöissä noteerataan se itsestään selvä tosiasia, ettei talousarviolainsäädännöllä voida puuttua tuomioistuinten riippumattomuuteen. Tapa, jolla riippumattomuutta kuvataan, on kuitenkin huomionarvoinen: esitöiden mukaan budjettiprosessiin kuuluvan tulosohjauksen kohteena oikeudenhoidossa eivät ole yksittäiset lainkäyttöasiat.

Talousarviolainsäädännön perustelujen valossa herääkin monia kysymyksiä, kuten se, ymmärretäänkö hallinnossa tuomioistuinten riippumattomuus suppeasti, vain yksittäisiä ratkaisuja koskevana. Onko niin, että tuomioistuinlaitoksen institutionaalista riippumattomuutta ei erityisemmin tunnusteta? Voiko talousarviolainsäädännön taustalla siis todellakin olla sellainen ajatus, että myös tuomioistuinten lainkäyttötoimintaa voitaisiin ohjata budjetin perusteluihin kirjattavien, yhteiskunnallista vaikuttavuutta ja laadullisia sisältöjä koskevien tavoitteiden kautta, kunhan ei puututa tuomiovallan käyttöön yksittäisissä jutuissa? Saatetaanko 2000-luvun Suomessa todellakin kuvitella, että tuomioistuinten riippumattomuutta loukkaamatta voitaisiin budjettiperusteluin asettaa esimerkiksi rikoslainkäytölle yleisiä tavoitelinjauksia, joihin kytkeytyisi budjettiprosessin mukainen tilivelvollisuus? On - tai ainakin pitäisi olla - täysin selvää, ettei tällainen käy päinsä. Oikeusvaltiossa lainkäyttö kuuluu riippumattomien tuomioistuinten vastuulle ja sitä ohjataan lailla, ei budjettiperusteluilla tai budjettiprosessissa asetettavin tilivelvollisuuksin.

Esimerkiksi Korkeinta oikeutta on pyydetty oman talousarvioehdotuksensa yhteydessä esittämään talousarvion perusteluihin kirjattavia yhteiskunnallisia vaikuttavuustavoitteita. Pyyntöön on kuitenkin vastattu vain hyvin yleisellä tasolla. Kun valtion talousarviolain perustelut näyttävät viittaavan suppeaan riippumattomuuskäsitykseen, voi aprikoida, minkälaisia mahtavat olla ne vaikuttavuustavoitteet, joita esimerkiksi valtiovarainministeriössä katsotaan lainkäytölle voitavan tätä kautta asettaa. Vallitseehan meillä hallinnossakin perustuslaissa todettu lainalaisuusperiaate, eikä budjetin perusteluilla siten voida ohjata myöskään yksittäisiä hallintopäätöksiä. Talousarviolain esitöistä saattaisi siten kenties saada jopa sen vaikutelman, että niiden mukaan myöskään tuomioistuinten riippumattomuudessa ei oikeastaan nähtäisi olevan kysymys mistään juuri sen kummemmasta ilmiöstä. Jos näin olisi, mitä se kertoo Suomesta vallanjakoperiaatteisiin nojautuvana oikeusvaltiona?

On siis helppo nähdä, että oikeusvaltiolle eivät riitä pinnalliset juuret. Ollakseen toimiva ja oikeusturvalupaukset täyttävä sen täytyy olla ankkuroitu perustuslain kirjainta syvemmälle valtiollisen elämän rakenteisiin, käytäntöihin ja kunkin valtasektorin toimijoiden ymmärrykseen, siis vallitsevaan yhteiskunnalliseen kulttuuriin ja oikeuskulttuuriin.

Tältä kannalta Suomi ei nykykokemusten valossa välttämättä ole kaikilta osin sellainen oikeusvaltion mallimaa, jollaisena se mielellään maailmalle esittäytyy. Moderni oikeusvaltiollinen perustuslaki meillä on, samoin sen institutionaaliset puitteet, ja korruption vitsaus meiltä onneksi puuttuu. Muutoin kuitenkin näyttäisi olevan aihetta tiettyyn valtiolliseen itsetutkiskeluun.

Kehysbudjetointiin saattaa myös liittyä sellaisia itseohjautuvuuden odotuksia, jotka eivät ole sopusoinnussa oikeusvaltiollisten periaatteiden kanssa. Kun oikeusministeriön hallinnonalaan luetaan tuomioistuinten ohella muun muassa vankeinhoito, voi kysyä, vaikuttaako resurssiallokoinnin taustalla vaikkapa odotus siitä, että tuomioistuinlaitos reagoisi esimerkiksi vankeinhoidon meno-osuuteen muuttamalla rangaistuskäytäntöä niin, että koko sektorin resurssikakusta jäisi enemmän jaettavaa tuomioistuinten käytettäväksi. Resurssihallinnossa on tiettävästi tämän suuntaistakin ajattelua tullut esiin, toivottavasti ei kuitenkaan tosissaan, sillä vakavasti otettavia tällaiset ajatusmallit eivät voi olla. Oikeusvaltiossa järjestelmä toki rakentuu sen varaan, että kriminaalipolitiikan linjat ja puitteet päätetään eduskunnan säätämässä rikoslaissa, jota tuomioistuimet sitten soveltavat. Sen kaltainen haamuohjaus, jossa voimavarojen allokoinnin kautta oletettaisiin päästävän siihen, että tuomioistuimet ohjautuvat rikoslainkäytössä resurssinäkökohtien mukaan, ei kerta kaikkiaan sopisi yhteen oikeudenhoidon laillisuus- ja oikeusturvavaatimusten kanssa.

Olen tässä käyttänyt aika pitkän tovin oikeusturvaa ja oikeuslaitoksen toimintaedellytyksiä koskevien institutionaalisten kysymysten tarkasteluun. Jos Suomen halutaan olevan todellinen oikeusvaltio, jossa oikeusturvaa annetaan eikä vain luvata ja jossa valtioelinten asema on vallanjakoperiaatteiden mukainen sekä paperilla että käytännössä, oikeuskulttuurissamme näyttää vielä olevan kehittymisen varaa.

Rakenteellisia haasteita

Lainkäyttöjärjestelmän toimintakyvyn turvaaminen tilanteessa, jossa järjestelmään kohdistuvat vaatimukset kaiken aikaa kasvavat samalla kun voimavaroja halutaan vähentää, edellyttää rakenteiden olennaista uudistamista. Tämä koskee niin tuomioistuinorganisaatiota, toimintojen järjestämisen tapaa kuin muutoksenhaun mekanismejakin. Tuomioistuinlaitos ei voi itse uudistaa rakenteitaan, vaan olemme tässäkin hallituksen ja eduskunnan toimien varassa.

Kuten jo mainitsin, vertaismaistamme etenkin Ruotsissa ja Tanskassa on viime vuosina tehty todella merkittäviä toimenpiteitä tuomioistuinrakenteen uudistamiseksi ja etenkin alioikeustason toimintojen organisoimiseksi suurempiin ja nykyajan lainkäyttötehtävien vaatimukset paremmin täyttämään kykeneviin yksikköihin. Esimerkiksi Ruotsissa on oikeushallinnon piirissä katsottu, että käräjäoikeuksien tavoiteltava vähimmäiskoko olisi kymmenen tuomarinvirkaa. Vertailun vuoksi voidaan todeta, että Suomessa 4/5 käräjäoikeuksista on nykyisin tätä kokoluokkaa pienempiä.

Organisaatiorakenteen uudistukset ovat työläitä ja myös poliittisesti vaikeita. Naapurimaissamme asioihin on kuitenkin tartuttu suunnitelmallisesti ja viety läpi isoja muutoksia. Suomessa esimerkiksi alioikeusrakenteen uudistaminen on sitä vastoin ollut vaatimatonta. Myöskään muunlaista uudelleen organisointia voimavarojen käytön tehostamiseksi, kuten tietynlaisten asiaryhmien käsittelyn keskittämistä taikka ratkaisukapasiteetin tai juttujen liikuteltavuutta, ei ole toteutettu, vaan tällaisiakin toimia on vasta ryhdytty pohtimaan. Halu vähentää tuomioistuinlaitoksen rahoitusta on silti kova. Passiivisuus kostautuu nyt, kun lyhyessä ajassa halutaan saavuttaa olennaisia resurssisäästöjä, vaikka niiden edellyttämä pohjatyö rakenteiden uudistamisessa on tekemättä.

Kuten totesin eilen radiohaastattelussa: jos haluaa laihduttaa, ei voi aloittaa siitä, että vaihtaa vaatekertansa kolme kokoa pienempään. Ensin täytyy tehdä se, mikä on vaikeaa, eli ponnistella saadakseen painon putoamaan. Vasta sitten voi ottaa käyttöön pienemmät vaatteet. Uudistukset ovat välttämättömiä ja yhtä välttämätöntä on, että uudistukset toteutetaan ensin ja resursseja vähennetään sitä mukaa. Asiat täytyy tehdä oikeassa järjestyksessä. Jos on hidas uudistuksissa, ei yhtäkkiä voi olla nopea säästöissä. Kun kerran on poliittista tahtoa henkilöstön vähentämiseen, täytyy myös löytyä poliittinen tahto niiden vaatimiin uudistuksiin.

Prosessuaalisia rakenteita täytyy niin ikään arvioida uudelleen. Yksi tärkeä esimerkki on muutoksenhaku käräjäoikeudesta hovioikeuteen, jonka pikainen järkeistäminen on välttämätöntä. Siihen tarvitaan ratkaisu, joka seulontaa paremmin täyttää - sekä teoriassa että käytännössä - oikeusturvan, ihmisoikeuksien ja lainkäytön yhtenäisyyden asettamat vaatimukset. Erityistilanteita varten olisi lisäksi aihetta saada käyttöön uusia työkaluja, joiden avulla prosessi voidaan käydä tarkoituksenmukaisemmin ja myös nopeammin.

Toiminnallisia haasteita

Tuomioistuinten toimintaan kohdistuvat vaatimukset ja odotukset ovat nykymaailmassa entistä suurempia. Vaikka rutiinityyppisiä asioita on määrällisesti paljon, yhä enemmän tulee esiin juttuja, joissa on vaikeita tai uudenlaisia oikeudellisia kysymyksiä taikka joissa huomioon otettava oikeudellinen aines tai tosiseikat ovat mutkikkaita ja työläästi selvitettäviä. Kansallisen oikeuden lisäksi ylikansallisella oikeudella ja oikeuskäytännöllä on alati lisääntyvä merkitys. Oikeusturvaodotukset kaikenlaisissa asioissa ovat kasvaneet. Toimintojen kehittämistarpeita on paljon ilman resurssileikkauksiakin.

Niiltä osin kuin tuomioistuimilla on - järjestelmän suuren normisidonnaisuuden puitteissa - liikkumavaraa toiminnan ja käytäntöjen parantamiseen ja tehostamiseen omaehtoisin toimin sekä yhteistyössä muiden lainkäyttöön osallisten tahojen kanssa, on selvää, että tähän kehittämisvastuuseen on kaikkien suhtauduttava vakavasti sekä panostettava tarpeellisiin toimiin aktiivisesti ja rakentavasti. Keskusteleva ja kehityshakuinen työyhteisö, jossa sekä yksiköiden sisällä että niiden kesken paneudutaan ja sitoudutaan parempien käytäntöjen etsimiseen ja omaksumiseen, on tältä kannalta olennaisen tärkeä.

Vaasan hovioikeudella näyttää tässä suhteessa olevan myönteiset perinteet. Esimerkiksi siirtyminen pääosin kirjallisesta hovioikeusprosessista suullisen menettelyn laajaan käyttöön näyttää omaksutun hyvin ja ilman suurta vastahakoisuutta. Tällainen mentaliteetti on epäilemättä omiaan helpottamaan myös tulevien muutostarpeiden kohtaamista.

Laadun haasteita

Laatutyöstä puhutaan paljon, ja sitä tehdäänkin paljon. Toisaalta laatutyö näyttää pitävän sisällään kovin monenlaisia asioita, ja erilaiset aihepiirit muodostavat melko kirjavan kokonaisuuden. Karkeasti voitaneen erottaa ja täytyykin erottaa toisistaan sellaiset teemat kuin

• asiakaspalvelun laatu,
• prosessinjohdon ja prosessikäytäntöjen laatu, sekä
• lainkäyttöratkaisujen sisällöllinen laatu.

Niin tärkeää kuin asiakaspalvelun laatu onkin, sillä ei voi kompensoida puutteita prosessinjohdon tai ratkaisujen sisällön laadussa. Viimeksi mainitut pysyvät laadun ydinasioina.

Prosessinjohto on puolestaan asia, jossa laatu ja vastaavasti sen puutteet vaikuttavat myös ratkaisujen sisällölliseen tasoon. Hyvä prosessinjohto edellyttää paitsi hyviä prosessuaalisia taitoja myös hyvää aineellisoikeudellista osaamista, sillä prosessin laadukas johtaminen edellyttää, että jutun oikeudelliset kysymykset osataan analysoida ja eritellä oikealla tavalla. Se taas ei onnistu hyvin, elleivät sekä relevantti aineellinen oikeus että prosessioikeus ole vahvasti hallinnassa. Prosessinjohto onkin lainkäytössä vaativa avaintaito - myös prosessin kustannustehokkuutta silmällä pitäen. Prosessinjohdon kehittäminen on siksi työn laadun kannalta tärkeimpiä osa-alueita ja samalla hyvin läheisesti sidoksissa aineellisoikeudelliseen kompetenssin ylläpitoon ja parantamiseen.

Sekä prosessinjohdon että ratkaisujen sisällön osalta laatu syntyy kahdesta perusasiasta, jotka ovat osaaminen ja motivaatio. Oikoteitä ei ole.

Ratkaisutoiminnan sisällöllisen laadun kannalta ratkaisevia perusedellytyksiä ovat sen kaltaiset taidot kuin:

• Kyky tunnistaa, hahmottaa, jäsentää ja analysoida esillä oleva oikeudellinen ongelma, mikä edellyttää oikeusjärjestelmän hyvää systemaattista ymmärtämistä.
• Kyky tunnistaa asiassa relevantit kansalliset ja ylikansalliset oikeuslähteet sekä hyödyntää ja soveltaa niitä.
• Kyky arvioida ja punnita näyttöä samoin kuin esitettyjä argumentteja asian oikeudellisten raamien valossa.
• Kyky laatia ratkaisu perusteluineen avoimesti mutta jäsennellysti ja selkeästi.

Nämä ovat vaativia taitoja, joiden eteen täytyy jaksaa jatkuvasti ponnistella.

Laatutyön erilaisilla osa-alueilla tehokkaat keinotkin ovat erilaisia. Hyvien käytäntöjen kehittämisessä ja edistämisessä ajatusten ja kokemusten vaihdolla sekä yhteisillä keskusteluilla, neuvonpidoilla ja arvioinneilla on tietenkin tärkeä rooli. Sitä mukaa kuin lähestytään lainkäytön ydintä ja niitä laatutekijöitä, jotka liittyvät oikeudelliseen substanssiosaamiseen, lähestytään sitä vastoin samalla sitä aluetta, jolla laadun tuottaminen on paljon vaikeampaa kuin siitä puhuminen. Tällä alueella kompetenssin kehittäminen edellyttää ennen kaikkea hyvin järjestettyä, tuomareiden erityistarpeita vastaavaa koulutusta sekä tarpeiden tiedostamista, läpi uran jatkuvia yksilöllisiä ponnisteluja ja kestävää motivaatiota.
Kompetenssin kehittäminen edellyttää myös, että siihen on käytettävissä aikaa ja resursseja. Lisäksi toimintojen tulisi olla sillä tavoin järjestettyjä, että panostaminen kompetenssin kehittämiseen koetaan työn ja uran kannalta mielekkääksi ja arvokkaaksi. Tältäkin kannalta resurssipaineet ovat huolestuttavia, sillä vaarana on, että ne vievät eniten tilaa juuri sellaiselta vakavasti otettavalta kompetenssin kehittämistyöltä, jota eniten tarvittaisiin.

Ärade festpublik, i dagens samhälle står även rättsväsendet kontinuerligt inför många och stora utmaningar. Det som behövs är en konstruktiv dynamism och det som måste undvikas är stagnering, liksom på de flesta andra områden. Samtidigt är rättsväsendet långt ifrån autonomt i sina möjligheter att möta utmaningarna. Vi är beroende av att förvaltningen, regeringen och riksdagen börjar ta på allvar de krav som ställs på en fungerande rättsstat och agera ansvarsfullt när det gäller beslut som styr domstolarnas verksamhetsvillkor. Ett land som uttryckligen har valt att på högsta normnivå, dvs. i den egna grundlagen, etablera rättsskyddet som en av individens grundrättigheter, borde rimligen visa särskild uppmärksamhet och beredskap för att se till att rättsväsendet är i stånd att leverera ett rättskydd på hög nivå. Det är åtskilligt som behöver uträttas på detta område. Går den politiska viljan ut på att genomföra sparåtgärder är det absolut nödvändigt att också samla upp politisk vilja och handlingskraft för att genomföra sådana reformer som krävs för att skapa utrymme för nedskärningar. Att driva igenom nedskärningar utan vettiga reformer är inte ansvarsfullt.

Vasa hovrätt har både historia och tradition bakom sig, men hovrätten har också skapat sig ett renommé som en dynamisk hovrätt där man har haft en positiv och konstruktiv inställning till olika utvecklingsbehov. En sådan inställning kommer nog att behövas även framöver. Jag vill gärna, på mina egna och på Högsta domstolens vägnar, hjärtligt gratulera Vasa hovrätt med anledning av bemärkelsedagen. Jag vill också önska hovrätten och hela dess personal såväl energi som lycka och framgång i fortsättningen, och inte minst god gemenskap och arbetsglädje i rättsvårdens tjänst.