Presidentti Pauliine Koskelon puhe Valtakunnallisessa syyttäjäpäivässä 30.11.2007

Valtakunnallinen syyttäjäpäivä 30.11.2007

Pauliine Koskelo

Arvoisa valtakunnansyyttäjä, hyvä syyttäjälaitoksen väki ja kutsuvieraat -

Oikeusvaltiossa ihmisten keskeisiin odotuksiin kuuluu se, että rikosvastuu toteutuu, että se toteutuu oikein ja yhdenvertaisesti eikä ainakaan syytetyn vahingoksi väärällä tavalla. Rikosoikeudellinen järjestelmä on perustavanlaatuinen osa yhteiskunnan perusrakennetta. Sen hyvä toiminta on omiaan turvaamaan monia tärkeitä asioita. Sen huono toiminta taas on omiaan vaarantamaan monia tärkeitä asioita.

Rikoslailla suojataan yhteiskunnan tärkeimpiä arvoja ja periaatteita. Sillä suojataan yksilöä - hänen henkeään ja terveyttään, hänen vapauttaan ja itsemääräämisoikeuttaan, hänen koskemattomuuttaan ja hänen omaisuuttaan sekä muita oikeushyviään. Mutta rikoslailla suojataan paitsi yksilöä myös koko yhteiskunnan perusteita – demokratiaa, markkinoiden toimintaedellytyksiä, taloudellisen ja yhteiskunnallisen toiminnan rehellisyyttä ja avoimuutta, keskinäisen luottamuksen perusteita, elinympäristön suojelua - ylipäänsä järjestäytyneen elämän sekä talouden ja hyvinvoinnin edellytyksiä.

Selvää on, ettei rikosoikeudellisen kontrollipolitiikan merkitys hyvin toimivan tai hyvin voivan yhteiskunnan kannalta perustu vaikutuskaavaan, jonka mukaan enemmän tuottaisi parempaa. Ihmisten toive siitä, että pahat asiat voitaisiin hävittää yksinkertaisin keinoin, tosin saa jotkut heistä uskomaan, että rikoslaki toimisi sitä paremmin mitä ankarampi ja jyrkempi se on. Tätä käsitystä kokemukset eivät tue. Toisaalta selvää on myös, ettei rikosoikeusjärjestelmän vaikutus synny siitä, miltä se näyttää paperilla, vaan ratkaisevaa on, että se toimii käytännössä tehokkaalla ja uskottavalla tavalla.

Miksi tästä on tarpeen puhua? Siksi että rikosoikeusjärjestelmä on vähän kuin ilma, jota hengitämme: mitä parempi se on, sitä vähemmän sitä huomataan. Mitä huonompi se on, sitä enemmän se häiritsee. Kun nykyajan politiikka fokusoituu vaikuttavuuteen, asiat, jotka tulevat näkyviksi vasta vaikuttavuuden puuttumisen kautta, saattavat jäädä sellaisten toimintojen varjoon, joissa nähdään suorempia välineellisiä hyötyjä. Kansalainen tai yritys huomaa helpommin arvostaa sitä, että hallintokoneisto tuottaa jonkin hänen tarvitsemansa suoritteen, kuin sitä, että rikosoikeudellisen järjestelmän toimivuus ehkäisee ennalta jonkin kielteisen asian. Pinnalliset näkökulmat vaikuttavuuksiin ovat kuitenkin lyhytnäköisiä.

Toisaalta rikosoikeusjärjestelmän huono toimivuus ei ainoastaan vaaranna niitä oikeushyviä, joiden suojaamiseksi järjestelmä on tarkoitettu, vaan rakenteellisista ja toiminnallisista puutteista voi seurata virhearviointeja, joista koituu vakavaa vahinkoa ihmisten tärkeille eduille - puhumattakaan siitä, mitä pahaa voivat saada aikaan varsinaiset rikosoikeusjärjestelmän väärinkäytökset.

Viime vuonna Ranskan ylin oikeusaste Cour de cassation järjesti erityisen kollokvion - ”De la Justice dans l’Affaire Dreyfus” - sen johdosta, että oli kulunut sata vuotta historian ehkä kuuluisimman oikeusmurhan selvittämisestä - toisin sanoen siitä, kun Alfred Dreyfus lopulta todettiin kokonaan syyttömäksi tekoon, josta hänet oli 12 vuotta aiemmin tuomittu elinkautiseen vapausrangaistukseen. Onkin paikallaan, ettei oikeuslaitoksessa unohdeta tapahtuneita virheitä ja sitä, mitä niistä on opittava. Uusi aika omine ilmiöineen voi kuitenkin tuottaa myös uudenlaisia virheitä. Samoihin aikoihin mainitun Dreyfus –skandaalin päättymisen satavuotisen merkkipäivän kanssa Ranskassa oli meneillään toisen, varsin tuoreen oikeusmurhan jälkipyykki: suomalaisessakin mediassa on kerrottu ns. Outreau –prosessista, jossa useita ihmisiä pitkän tutkintavaiheen ja vapaudenmenetysten jälkeen tuomittiin lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä, kunnes heidät tasan kaksi vuotta sitten todettiin muutoksenhakuasteen päätöksellä syyttömiksi. Pari syytetyistä päätyi itsemurhaan. Naapurimaassamme Ruotsissa taas on viime vuosina käyty vilkasta keskustelua tapauksista, joissa jo lainvoimaisia rikostuomioita on jouduttu myöhemmin purkamaan näytön arviointia koskevien uusien seikkojen vuoksi. Tuossa yhteydessä on keskusteltu muun muassa niistä oikeusvarmuuden ongelmista, joita syntyy, jos prosessiin osallisilla viranomaisilla ei ole tarpeeksi aikaa vakavien ja vaikeasti selvitettävien rikosasioiden perusteelliseen tutkimiseen ja riittävän huolelliseen näytön arviointiin.

Mainitun kaltaiset tapaukset ovat konkreettisia muistutuksia siitä, kuinka vakavasti saatetaan vaarantaa konkreettisia ihmiskohtaloita, jos huolenpito rikoslainkäytön järjestelmän toimintakyvystä jää vajaaksi tai jos tulospaineet ovat vääränlaisia.

Rikosoikeusjärjestelmään kuuluva pakkovalta ja ne vaarat, jotka liittyvät tuon vallan mahdolliseen väärinkäyttöön taikka sen käytössä ilmeneviin virhearviointeihin tai muihin puutteisiin, ovat nimenomaan syynä siihen, että oikeusturvatakeet on luotu erityisen ankariksi. Perus- ja ihmisoikeussuojaa tarvitaan juuri siksi, että kyse on oikeuksista, joiden tehokkaalla turvaamisella ei ole suoraa välineellistä arvoa vallanpitäjien näkökulmasta. Jos valtiovalta ryhtyy resurssien kohdentamisessa suosimaan toimintoja, joiden se uskoo tuottavan konkreettisempaa välineellistä hyötyä yhteiskunnan toiminta- ja kilpailukyvylle, se asettaa itsensä kaltevalle pinnalle, mikäli priorisointi tapahtuu niiden toimintojen kustannuksella, joille on ylikansallisestikin haluttu antaa erityisen tiukka perus- ja ihmisoikeussuoja juuri siksi, että ne muuten jäävät välineellisen ajattelun jalkoihin. Perusoikeuksilla pyritään nimenomaan turvaamaan asioita, joita valtiovallalla ei muuten välttämättä olisi intressiä satsata. Tämä ei saisi unohtua, kun tehdään ratkaisuja siitä, mihin meillä on varaa ja mihin ei ja mistä voidaan tinkiä, mistä ei. Eri asia on, että lainkäyttöjärjestelmä on pantava sellaiseen kuntoon, ettei näennäinen oikeusturva syö todellisen oikeusturvan eväitä, niin kuin valtakunnansyyttäjä Kuusimäki on asian ilmaissut.

Rikosoikeusjärjestelmään liittyy valtiontalouden kannalta myös se piirre, että seuraamusjärjestelmä aiheuttaa suoria menoja, kun taas myönteiset vaikuttavuudet pulverisoituvat ympäri yhteiskuntaa ja ovat vaikeammin kvantifioitavissa. Vankeinhoidon menojen kasvun kerrotaan olevan uhkana oikeusministeriön muiden hallinnonalojen rahoitukselle. Vastaava ongelma on kuluvana vuonna ollut hyvin vakavasti esillä Englannissa. Siellä tämä asetelma on tuore, sillä oikeuslaitoksen ja vankeinhoidon menot ovat vasta äsken tulleet osaksi saman ministeriön budjettia. Lord Chief Justice ja koko tuomarikunta ovat voimakkaasti tuoneet esiin, että on välttämätöntä saada oikeuslaitoksen rahoitukselle sellaiset takeet, etteivät tuomioistuinten toimintaedellytykset muodostu riippuviksi siitä, kuinka paljon rahaa kulloinkin kuluu vankeinhoitoon. Huoli on siis yhteinen. Jos valtion talous ei kestä eduskunnan säätämien lakien soveltamisesta aiheutuvia menoja, ongelma täytyy korjata eduskunnassa eikä heikentämällä lainkäyttöä, puhumattakaan siitä, että odotettaisiin syyttäjien ja tuomioistuinten ”sopeuttavan” omia virkatoimiaan sitä silmällä pitäen, että vankeinhoitoon kuluisi vähemmän rahaa. On selvää, että lainkäyttöä sitoo ja ohjaa vain laki eikä se voi joustaa budjettikehysten tarpeiden mukaan. Sopeutukset – joko voimavaroissa tai lainsäädännössä - kuuluvat hallituksen ja eduskunnan vastuulle.

Arvoisat kuulijat – hyvin toimiva rikosprosessi edellyttää kolmea hyvin toimivaa osaa. Syyttäjän, puolustuksen ja tuomioistuimen on kunkin oltava yhä vaativampien tehtäviensä ja rooliensa tasalla. Rakennelma ei kestä yhtään heikkoa kulmaa. Kultakin toimijalta vaaditaan yhä korkeampaa osaamista. Lisäksi tarvitaan myös yhä parempaa oikeudenkäyntikulttuuria, jotta asiat sujuvat ja aika voidaan käyttää oikeisiin asioihin. Hyvän kehityksen toivossa onnittelen valtakunnansyyttäjänvirastoa 10-vuotismerkkipäivän johdosta ja toivotan koko syyttäjälaitokselle menestystä tehtävänsä hoidossa.