KKO:2008:79

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Jyväskylän käräjäoikeuden tuomio 20.6.2006

Käräjäoikeus katsoi virallisen syyttäjän syytteestä selvitetyksi muun muassa, että Kalervo P oli 19.4.2005 surmattuaan HH:n ottanut luvatta käyttöönsä toisen henkilön omistaman henkilöauton ja kuljettanut sitä ajo-oikeudetta. Tällöin Kalervo P oli kuljettanut autoa suoralla tienosalla ja hyvissä keliolosuhteissa vastaantulevan liikenteen ajokaistalla, vaikka vastaan oli ollut tulossa KK:n kuljettama auto, jolloin autot olivat vastaantulevien ajokaistalla törmänneet voimakkaasti yhteen. Törmäyksen seurauksena KK oli kuollut. Kalervo P oli kuljettanut autoa liikennesääntöjen vastaisesti erittäin vaarallisella tavalla ja poikennut törkeästi tilanteen edellyttämästä huolellisesta menettelystä. Kalervo P oli siten aiheuttanut törkeällä huolimattomuudellaan KK:n kuoleman ja tämän kyydissä olleiden matkustajien vammat. Kalervo P:n syyksi tältä osin luetut rikokset olivat myös kokonaisuutena arvostellen törkeitä.

Käräjäoikeus luki Kalervo P:n syyksi muun ohella moottorikulkuneuvon käyttövarkauden, kulkuneuvon kuljettamisen oikeudetta, törkeän liikenneturvallisuuden vaarantamisen, törkeän kuolemantuottamuksen ja törkeän vammantuottamuksen, mutta jätti Kalervo P:n syyntakeettomana rangaistukseen tuomitsematta.

Surmansa saaneen KK:n lasten SM:n, VK:n, SK:n ja MK:n esittämien, kuolemantapauksen aiheuttaman kärsimyksen korvaamista koskevien vaatimusten osalta käräjäoikeus lausui, että KK:n kuolema oli aiheutettu Kalervo P:n törkeällä huolimattomuudella. Tältä osin vahingonkorvauslain 5 luvun 4 a §:n mukaiset korvauksen tuomitsemisen edellytykset täyttyivät.

Asiassa oli riidanalaista, olivatko SM, VK, SK ja MK olleet vahingonkorvauslain 5 luvun 4 a §:ssä tarkoitetulla tavalla KK:lle erityisen läheisiä henkilöitä.

Sanotusta lainkohdasta ilmeni, että surmansa saaneen lapset olivat lähtökohtaisesti lainkohdan tarkoittamia erityisen läheisiä henkilöitä. Lain esitöiden mukaan läheisyysoletus voitiin kumota näyttämällä toteen seikkoja, joiden perusteella suhdetta ei sukulaisuussuhteesta huolimatta voitu pitää erityisen läheisenä. Esimerkiksi se, että lapsuudenkodistaan pois muuttanut henkilö ei ollut pitänyt yhteyttä surmansa saaneeseen vanhempaansa, riitti yleensä kumoamaan mainittuun säännökseen perustuvan läheisyysolettamuksen (HE 116/1998 vp).

Lasten kertomusten mukaan heidän suhteensa isäänsä oli ollut hyvin läheinen. He olivat olleet yhteydessä vanhempiinsa viikottain pääasiassa puhelimitse ja ainakin kerran kuukaudessa vierailleet lapsuudenkodissaan sekä viettäneet juhlapyhiä yhdessä isänsä kanssa. KK oli osallistunut myös SM:n sekä VK:n ja SK:n lasten hoitamiseen sekä auttanut paljon SK:n maatilan töissä. MK oli puolestaan vielä muutama vuosi sitten asunut kotonaan. Vuoden 2004 loppuun kestäneiden opiskelujensa aikana hän oli vielä viettänyt viikonloput ja loma-ajat pääsääntöisesti vanhempiensa luona.

Käräjäoikeus katsoi, että kun otettiin huomioon lasten säännöllinen yhteydenpito isäänsä, heitä voitiin pitää lainkohdassa tarkoitettuina, surmansa saaneelle erityisen läheisinä henkilöinä.

Lain esitöiden mukaan korvauksen tuomitseminen perustui aina tuomioistuimen kohtuusharkintaan. Silloin kun kuolema oli aiheutettu tahallisesti tai törkeästä huolimattomuudesta ja korvausta vaativaa oli pidettävä surmansa saaneelle erityisen läheisenä, tuomioistuimen oli harkittava, voitiinko korvauksen tuomitsemista pitää kohtuullisena käsiteltävänä olevassa yksittäistapauksessa. Keskeisenä kohtuusharkinnassa huomioon otettavana seikkana voitiin pitää korvausta vaativan ja surmansa saaneen henkilön välisen suhteen läheisyyttä. Mitä läheisemmän henkilön kuolemasta oli kysymys, sitä suuremman kärsimyksen menetys aiheutti. Kohtuusharkinnassa merkitystä voi olla muun muassa sillä, oliko korvausta vaativa asunut surmansa saaneen kanssa tämän kuolemaan saakka samassa taloudessa. Kohtuuttomana tuskin voitiin pitää esimerkiksi sitä, että surmansa saaneen vanhempansa luota pysyvästi pois muuttaneelle aikuiselle ei yleensä tuomittaisi maksettavaksi rahallista korvausta kärsimyksestä, jonka hänen vanhempansa väkivaltainen kuolema oli hänelle aiheuttanut. Jos vanhemman ja lapsen suhde oli ollut hyvin kiinteä, arvio saattoi olla kuitenkin toinen (HE 116/1998 vp).

Käräjäoikeus katsoi, että lasten ja isän välisestä suhteesta esitetyn selvityksen perusteella suhde oli tässä tapauksessa ollut tavanomaista aikuisten lasten ja vanhempien välistä suhdetta kiinteämpi. Tämä seikka puolsi kärsimyskorvauksen tuomitsemista, vaikka asianomistajat asuivat jo pysyvästi omissa talouksissaan, kuten myös kuolemantapauksen äkillisyys ja ennalta arvaamattomuus. KK oli sattumanvaraisesti ja ilman omaa myötävaikutustaan joutunut törkeän kuolemantuottamuksen uhriksi. Tämä oli ollut omiaan lisäämään lähiomaisten järkytystä tapahtuman johdosta. Kun otettiin huomioon lasten ja heidän isänsä välinen erityisen läheinen suhde, teon laatu ja muut olosuhteet, käräjäoikeus harkitsi kohtuulliseksi, että lapsille tuomittiin korvausta kuolemantapauksen aiheuttamasta kärsimyksestä. Käräjäoikeus arvioi vahingonkorvauslain 5 luvun 4 a §:n mukaiseksi kohtuulliseksi korvausmääräksi kullekin lapselle 2 500 euroa. Korvauksen määrää alentavana seikkana käräjäoikeus otti huomioon sen, etteivät lapset olleet enää asuneet yhdessä vanhempiensa kanssa.

Korvausten maksamisesta liikennevakuutuksesta käräjäoikeus lausui, että SM:lle sekä VK:lle, SK:lle ja MK:lle tuomitut korvaukset johtuivat Kalervo P:n kuljettaman auton liikennevakuutuksesta korvattavasta liikennevahingosta. Korvauksia oli vaadittu liikennevakuutuslain 12 §:ssä tarkoitetulla tavalla moottoriajoneuvon kuljettajalta Kalervo P:ltä. Mainitun säännöksen mukaan korvaus oli tällaisessa tapauksessa tuomittava vakuutusyhtiön vastuusta voimassa olevien säännösten mukaisesti. Käräjäoikeus velvoitti Kalervo P:n suorittamaan korvauksena SM:lle, VK:lle, SK:lle ja MK:lle kullekin erikseen korvauksena kuolemantapauksesta aiheutuneesta kärsimyksestä 2 500 euroa viivästyskorkoineen 15.4.2005 lukien. Näin tuomittu määrä saatiin periä vain asianomaiselta vakuutusyhtiöltä.

Mainitun säännöksen perusteella liikennevakuutuksesta maksettavaksi tullutta korvausta ei kohtuullistettu Kalervo P:n mielisairauden johdosta.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Jorma Eirola ja lautamiehet.

Vaasan hovioikeuden tuomio 10.1.2007

Vakuutusyhtiö valitti hovioikeuteen ja vaati, että se vapautetaan velvollisuudesta suorittaa myöntämänsä liikennevakuutuksen perusteella korvausta henkisestä kärsimyksestä SM:lle, VK:lle, SK:lle ja MK:lle.

Hovioikeus totesi ratkaisunsa perusteluina asiassa olevan kysymys siitä, oliko Kalervo P, joka oli rikokset tehdessään ollut ymmärrystä vailla, velvollinen suorittamaan vahingonkorvausta KK:n läheisille rikosten näille aiheuttamasta henkisestä kärsimyksestä.

Hovioikeus totesi, että surmansa saaneen vanhemmilla, lapsilla ja aviopuolisolla sekä muulla näihin rinnastettavalla surmansa saaneelle erityisen läheisellä henkilöllä oli vahingonkorvauslain 5 luvun 4 a §:ssä säädetyllä tavalla oikeus saada korvausta kuolemantapauksen aiheuttamasta kärsimyksestä, jos kuolema oli aiheutettu tahallisesti tai törkeästä huolimattomuudesta ja korvauksen tuomitseminen harkittiin kohtuulliseksi ottamalla huomioon surmansa saaneen ja korvausta vaativan välisen suhteen läheisyys, teon laatu sekä muut olosuhteet.

Mielisairas, vajaamielinen tai sieluntoiminnaltaan häiriintynyt oli puolestaan vahingonkorvauslain 2 luvun 3 §:ssä säädetyllä tavalla velvollinen korvaamaan aiheuttamastaan vahingosta määrän, joka hänen tilaansa, teon laatuun, vahingon aiheuttajan ja vahingon kärsineen varallisuusoloihin sekä muihin olosuhteisiin katsoen harkittiin kohtuulliseksi. Korvausvastuu edellytti tältäkin osin, että vahingot oli aiheutettu joko tahallisesti tai huolimattomuudesta. Tilapäistä sieluntoiminnan häiriötä, johon vahingon aiheuttaja oli saattanut itsensä, ei kuitenkaan yksin ollut pidettävä korvausvelvollisuutta vähentävänä perusteena.

Vahingonkorvauslain 5 luvun 4 a §:ää koskevissa esitöissä ei ollut nimenomaisesti käsitelty kysymystä mainittujen lainkohtien keskinäisestä suhteesta. Hallituksen esityksessä mainitaan kuitenkin esimerkkinä, ettei vahingonkorvauslain 2 luvun 1 §:n 2 momentissa säädetyn yleisen sovittelusäännöksen soveltamiseen ollut aihetta, koska sovittelussa huomioon otettavat seikat oli mahdollista ottaa huomioon jo vahingonkorvauslain 5 luvun 4 a §:ää sovellettaessa (ks. HE 116/1998 vp s. 12). Myös mielisairaan korvausvastuuta koskevan vahingonkorvauslain 2 luvun 3 §:ssä tarkoitetut seikat oli mahdollista ottaa huomioon jo sovellettaessa 5 luvun 4 a §:ää.

Sovellettaessa vahingonkorvauslain 5 luvun 4 a §:ää tapauksissa, joissa vahingon oli aiheuttanut mielisairas, oli otettava huomioon, ettei täyden korvauksen periaate muodostanut ehdotonta lähtökohtaa. Vahingonkorvauslain 2 luvun 3 §:n esitöiden mukaan lain tarkoituksena oli ollut tehdä "mahdolliseksi tuomita korvaus täyttä korvausta vähäisempänä silloin, kun olosuhteet antavat siihen aihetta". (ks. HE 187/1973 vp s. 15). Esitöissä korostettiin kuitenkin täyden korvauksen periaatetta pääsääntönä ja lausuttiin, että "[v]arsinkin sellaisten vahingon aiheuttajien osalta, joiden sieluntoiminnan häiriö ei ole mielisairautta tai vajaamielisyyttä, on huomattava, että häiriöstä johtuvat seuraukset saattavat suuresti vaihdella. Voitaneen kuitenkin lähteä siitä, että korvausvastuun lieventäminen näissä tapauksissa tulee kysymykseen vain poikkeuksellisesti."

Oikeuskäytännössä oli katsottu, että täyden korvauksen periaatteesta oli mahdollista poiketa sitä suuremmassa määrin, mitä enemmän oli todennäköistä, ettei vahingonaiheuttaja ollut terveydentilastaan johtuen voinut tekohetkellä ottaa huomioon kyseessä olevan kaltaisten vahinkojen syntymistä. Tällöin oli ollut kysymys muun muassa tavanomaisen liiketoiminnan keskeytymisestä aiheutuneista vahingoista, joiden osalta korvausvastuu oli voinut olennaisessakin määrin poiketa täyden korvauksen periaatteesta. Sen sijaan välittömälle vahingonkärsijälle syntyneiden henkilövahinkojen osalta ei vastaava korvausvastuun kohtuullistaminen ollut tullut kyseeseen.

Yhteenvetona hovioikeus totesi, että Kalervo P oli vahingonkorvauslain 2 luvun 3 §:n ja 5 luvun 4 a §:n nojalla velvollinen korvaamaan KK:n erityisen läheisille henkilöille aiheuttamansa henkisen kärsimyksen siinä määrin kuin se harkittiin kohtuulliseksi ottaen huomioon Kalervo P:n mielentila rikosten tekohetkellä, rikosten laatu, syntyneiden vahinkojen laatu ja muut olosuhteet.

Rikosten laadusta hovioikeus totesi, että Kalervo P oli kuljettaessaan moottoriajoneuvoa yleisellä tiellä syyllistynyt törkeään liikenneturvallisuuden vaarantamiseen ja törkeään kuolemantuottamukseen.

Kalervo P:n mielentilasta rikosten tekohetkellä hovioikeus lausui, että Kalervo P oli jätetty tuomitsematta rangaistukseen, koska hän oli mielentilalausunnon mukaan ollut rikokset tehdessään ymmärrystä vailla. Kalervo P:n oli todettu sairastavan paranoidista skitsofreniaa ja sekamuotoista persoonallisuushäiriötä epäsosiaalisin ja impulsiivisin piirtein. Lisäksi Kalervo P oli todettu saaneen useita aivovaurioita, joilla oli mitä ilmeisimmin ollut hänen impulssikontrolliaan heikentävä vaikutus.

Henkisestä kärsimyksestä suoritettavan korvauksen luonteesta ja tarkoituksesta hovioikeus totesi, että vahingonkorvauslain 5 luvun 4 a § oli poikkeus siitä vahingonkorvauslain 5 luvun pääsäännöstä, jonka mukaan vahingonaiheuttaja oli velvollinen korvaamaan vain välittömän vahingonkärsijän vahingot. Lakia säädettäessä korvausvastuu tämän kaltaisista vahingoista oli haluttu pitää suppeana ja rajata tahallisesti tai törkeällä huolimattomuudella aiheutettuihin kuolemantapauksiin. Tarkoituksena oli kuitenkin näissä tilanteissa nimenomaisesti poistaa surmansa saaneen läheisten korvausoikeudellisessa asemassa ilmenneet epäkohdat ja siten parantaa lähiomaisten korvausoikeudellista asemaa.

Laissa oli asetettu korvausvastuun edellytykseksi, että korvausta vaativa oli ollut surmansa saaneelle erityisen läheinen henkilö, että kuolema oli aiheutettu tahallisesti tai törkeällä huolimattomuudella ja että korvauksen tuomitseminen harkittiin kohtuulliseksi ottaen huomioon surmansa saaneen ja korvausta vaativan välisen suhteen läheisyys, teon laatu sekä muut olosuhteet.

Korvauksen tuomitsemisen kannalta keskeisimmän arviointiperusteen muodosti kuolemaan johtaneen teon laadun ohella surmansa saaneen ja hänelle erityisen läheisen henkilön välisen suhteen läheisyys, jolla oli merkitystä sekä harkittaessa korvaukseen oikeutettuja että arvioitaessa kohtuullisen korvauksen määrää. Esimerkiksi tietoisuus kuolemaan johtaneen teon erityispiirteistä lisäsi läheisten tuntemaa kärsimystä, mistä syystä teon laatu oli otettava huomioon sekä harkittaessa korvauksen tuomitsemista että sen määrää.

Luonteeltaan vahingonkorvauslain 5 luvun 4 a §:ssä tarkoitettu korvaus kärsimyksestä oli hyvitystä läheisen ihmisen yllättävästä menetyksestä aiheutuvasta, lähinnä suruun ja menetyksen tunteeseen rinnastuvasta kärsimyksestä. Läheisen kuolema aiheutti aina surua, jota ei sinänsä ollut mahdollista rahallisesti hyvittää. Tunteen voimakkuus ja sen vaikutus surevan jokapäiväiseen elämään olivat hyvin yksilöllisiä. Kärsimyksestä suoritettavan korvauksen keskeisenä tarkoituksena oli helpottaa surutyön tekemistä ja auttaa surevaa selviytymään läheisen äkillisestä menettämisestä johtuvasta elämäntilanteen muutoksesta.

Oikeus korvaukseen oli vain henkilöillä, jotka olivat olleet surmansa saaneelle laissa tarkoitetulla tavalla erityisen läheisiä. Vahingonkorvauslain 5 luvun 2 d ja 4 a §:ssä tarkoitetun läheissuhteen täyttyminen edellytti kiinteää ja voimakasta yhteenkuuluvuus- tai riippuvuussuhdetta asianomaisten henkilöiden välillä. Erityistä näyttöä suhteen läheisyydestä ei yleensä tarvittu. Surmansa saaneen vanhemmat, lapset ja aviopuoliso mainittiin laissa esimerkkinä henkilöistä, joita voitiin tavallisesti pitää surmansa saaneelle erityisen läheisinä. Oletus suhteen läheisyydestä voitiin lain esitöiden mukaan kumota näyttämällä toteen seikkoja, joiden perusteella suhdetta ei avio- tai sukulaisuussuhteesta huolimatta voitu pitää erityisen läheisenä. Esimerkiksi se, että lapsuudenkodistaan pois muuttanut henkilö ei ollut pitänyt yhteyttä surmansa saaneeseen vanhempaansa, riitti esitöiden mukaan yleensä kumoamaan laissa asetetun läheisyysolettaman. (ks. HE 116/1998 vp s. 10)

Vahingonkorvauslain 5 luvun 4 a §:n muutosta koskeneen lain (16.6.2004/509) esitöissä todettiin läheisyysolettaman kumoamisesta, että "[l]äheisyysolettaman riittäisi yleensä kumoamaan [...] se, että lapsuudenkodistaan pois muuttanut täysi-ikäinen henkilö ei ole pitänyt tiivistä yhteyttä vanhempaansa" (HE 167/2003 vp s. 44).

Johtopäätöksenään korvaukseen oikeutetuista ja korvausten tuomitsemisen kohtuullisuudesta hovioikeus lausui, että käytännössä vahingonkorvauslain 5 luvun 4 a §:n soveltamisen kannalta oli osoittautunut ongelmalliseksi hallituksen esitykseen sisältyvä seuraava lausuma: "[k]ohtuuttomana tuskin voitaisiin pitää esimerkiksi sitä, että surmansa saaneen vanhempansa luota pysyvästi pois muuttaneelle aikuiselle ei yleensä tuomittaisi maksettavaksi rahallista korvausta kärsimyksestä, jonka hänen vanhempansa väkivaltainen kuolema on hänelle aiheuttanut. Jos vanhemman ja lapsen suhde on ollut hyvin kiinteä, arvio voi olla kuitenkin toinen" (HE 116/1998 vp s. 11).

Ongelmalliseksi esitöiden lausuman teki lain tarkoituksen ohella se, että esimerkiksi tahallisiin rikoksiin perustuvaa korvausvastuuta voitiin vain poikkeuksellisesti pitää vahingonaiheuttajan näkökulmasta kohtuuttomana. Toiseksi kuvatunkaltainen ehdoton ja muodollinen sääntö voi johtaa siihen, että korvausvastuun harkinnan kannalta keskeisimmät seikat eli kuoleman aiheuttaneen teon laatu ja surmansa saaneen ja erityisen läheisen henkilön välisen suhteen laatu ja siten aiheutuneen kärsimyksen laatu ja määrä saivat vain toissijaisen merkityksen. Perheenjäsenten asumiseen liittyvät näkökohdat olivat vain eräänlaisia apukriteerejä harkittaessa heidän välisensä suhteen läheisyyden tarkempaa laatua. Näistä syistä oikeuskäytännössä oli ainakin tahallisten henkirikosten yhteydessä päädytty siihen, että korvauksen tuomitseminen olisi lähtökohtaisesti näissäkin tapauksissa kohtuullista. Tätä johtopäätöstä oli katsottu tukevan myös lain tarkoitus eli pyrkimys poistaa aiemmin lainsäännöksen puuttuessa vallinneet epäkohdat ja parantaa vahingonkärsijöiden korvausoikeudellista asemaa sekä korvausvastuun sovittelun poikkeuksellisuus tahallisten rikosten yhteydessä. Joka tapauksessa kohtuusarvioinnilla oli yleensä suurempi merkitys korvausvastuun määrää kuin sen olemassaoloa arvioitaessa.

Liikennekuolemat muodostivat oman erityisen tyyppitapausryhmänsä vahingonkorvauslain 5 luvun 4 a §:n soveltamisessa. Näissä tapauksissa vahingonaiheuttajan menettely ei säännönmukaisesti ollut yhtä moitittavaa eikä osoittanut vastaavaa harkintaa kuin tahalliset henkirikokset ja muu väkivaltarikollisuus. Teot eivät myöskään olleet samassa määrin raakoja ja julmia kuin väkivaltarikollisuuden yhteydessä. Näistä seikoista huolimatta myös näissä tapauksissa oli katsottu kohtuulliseksi, että surmansa saaneelle erityisen läheisillä henkilöillä oli oikeus saada korvausta kuoleman aiheuttamasta kärsimyksestä. Korkein oikeus olikin painottanut, että "[k]orvauksen luonne ja tarkoitus huomioon ottaen on perusteltua katsoa, että korvauksen tuomitsemisen kohtuullisuutta tulee harkita ensisijaisesti korvausta vaativan kannalta" (ks. KKO 2004:48).

Myös liikennekuolemien yhteydessä oli katsottu kohtuulliseksi, että vahingonaiheuttaja oli velvollinen korvaamaan vanhemmalle lapsen kuolemasta aiheutuneen kärsimyksen, vaikka he eivät olleet asuneet rikoksen tekohetkellä yhdessä (ks. KKO 2002:83). Vastaavalla tavalla täytyi olla mahdollista, että myös täysi-ikäisellä ja lapsuudenkodistaan poismuuttaneella lapsella oli oikeus saada korvausta vanhemman yllättävän kuoleman aiheuttamasta kärsimyksestä, jos tämä heidän välisen suhteensa läheisyys ja teon laatu huomioon ottaen harkittiin kohtuulliseksi.

Yksittäistapauksittain oli harkittava, saivatko korvauksen tuomitsemista puoltavat seikat suuremman painoarvon kuin korvauksen tuomitsemista vastaan puhuvat seikat. Mitä vakavammasta teosta ja toisaalta kärsimyksestä oli kysymys, sitä vähäisempi merkitys kohtuudella oli korvausvastuuta vastaan puhuvana seikkana. Oli huomattava, ettei vastaavantyyppistä kohtuusedellytystä ollut säädetty osaksi vahingonkorvauslain 5 luvun 4 b §:ää, jossa säädettiin surmansa saaneelle erityisen läheisen henkilön oikeudesta saada korvausta hänelle aiheutuneesta psyykkisen tilan häiriintymisenä ilmenevästä henkilövahingosta.

Korvauksen tuomitsemisen kohtuullisuusarvioinnin tulikin perustua tapauskohtaiseen kokonaisarviointiin, jossa yksi mutta ei suinkaan sellaisenaan ratkaiseva näkökohta oli korvaukseen oikeutettujen erityisten läheisten henkilöiden ikä ja asuinolosuhteet. Esimerkiksi täysi-ikäisellä ja eri talouksissa asuneilla henkilöillä oli katsottu olevan oikeus saada korvausta sisarensa äkillisestä kuolemasta aiheutuneesta kärsimyksestä, jos heidän välinen suhteensa oli ollut laissa tarkoitetulla tavalla erityisen läheinen ja jos tämä myös teon laatu huomioon ottaen harkittiin kohtuulliseksi (ks. KKO 2002:124).

Surmansa saaneen KK:n lasten oikeudesta korvaukseen hovioikeus totesi, ettei edellä lausutuista syistä yksin se, että lapset olivat täysi-ikäisiä eivätkä enää asuneet lapsuudenkodissaan, voinut muodostaa ehdotonta estettä korvausten tuomitsemiselle.

KK:n täysi-ikäiset lapset olivat pitäneet tiiviisti yhteyttä isäänsä, joka oli myös osallistunut muun muassa lastenlastensa hoitoon. He olivat olleet toisilleen laissa tarkoitetulla tavalla erityisen läheisiä. Kalervo P oli lähtenyt kuljettamaan henkilöautoa, vaikka hänellä ei ollut ollut ajo-oikeutta ja vaikka hän oli vuoden 1972 jälkeen ajanut autolla ainoastaan hyvin vähäisessä määrin. Kalervo P:n noin 20 minuuttia kestänyt ajo oli tapahtunut yleisellä tiellä keskimääräisen ajonopeuden ollessa viimeiset 13,5 kilometriä ennen onnettomuutta 100 kilometriä tunnissa. Kokonaisajomatka oli ollut 22,5 kilometriä.

Ottaen huomioon surmansa saaneen ja korvausta vaativien lasten välisten suhteiden erityinen läheisyys sekä rikosten vahingollisuus ja vaarallisuus hovioikeus arvioi, että oli kohtuullista velvoittaa Kalervo P suorittamaan korvausta KK:n yllättävästä kuolemasta tämän lapsille aiheutuneesta kärsimyksestä, vaikka Kalervo P oli tekohetkellä ollut rikosoikeudellisesti syyntakeeton ja vaikka KK:n täysi-ikäiset lapset eivät olleet asuneet tekohetkellä samassa taloudessa KK:n kanssa. Hovioikeus hyväksyi käräjäoikeuden tuomion perustelut ja arvion kohtuullisen korvausvelvollisuuden määrästä.

Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomion lopputulosta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Olli Varila, Osmo Hänninen ja Petteri Korhonen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Vakuutusyhtiölle myönnettiin valituslupa. Valituksessaan se vaati, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja että Kalervo P ja vakuutusyhtiö vapautetaan velvollisuudesta suorittaa SM:lle, VK:lle, SK:lle ja MK:lle Kalervo P:lle tuomitut korvaukset henkisestä kärsimyksestä.

SM, VK, SK ja MK vastasivat valitukseen.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Kalervo P oli kuljettanut henkilöautoa yleisellä tiellä mutkitellen ja ylinopeudella sekä vastaantulevan liikenteen ajokaistalla ja törmännyt vastaan tulleeseen KK:n kuljettamaan autoon. Törmäyksen seurauksena KK oli kuollut. Käräjäoikeus on katsonut Kalervo P:n syyllistyneen autoa kuljettaessaan törkeään liikenneturvallisuuden vaarantamiseen ja törkeään kuolemantuottamukseen mutta jättänyt hänet syyntakeettomana rangaistukseen tuomitsematta. KK:n täysi-ikäiset ja kotoa jo pois muuttaneet lapset ovat vahingonkorvauslain 5 luvun 4 a §:n nojalla vaatineet korvausta isänsä kuoleman heille aiheuttamasta kärsimyksestä. Vakuutusyhtiö oli kieltäytynyt suorittamasta tätä korvausta Kalervo P:n kuljettaman auton liikennevakuutuksesta.

2. Asiassa on kysymys siitä, ovatko KK:n lapset kerrotuissa olosuhteissa oikeutettuja vahingonkorvauslain 5 luvun 4 a §:n mukaiseen korvaukseen kuolemantapauksen aiheuttamasta kärsimyksestä. Tällöin tulevat erityisesti tarkasteltaviksi korvauksen vaatijoiden suhde surmansa saaneeseen henkilöön, se tapa, jolla kuolema oli aiheutettu, ja korvauksen tuomitsemisen kohtuullisuus.

Sovellettava säännös

3. Surmansa saaneen vanhemmilla, lapsilla ja aviopuolisolla sekä muulla näihin rinnastettavalla surmansa saaneelle erityisen läheisellä henkilöllä on vahingonkorvauslain 5 luvun 4 a §:n 1 momentin mukaan oikeus saada korvausta kuolemantapauksen aiheuttamasta kärsimyksestä, jos kuolema on aiheutettu tahallisesti tai törkeästä huolimattomuudesta ja korvauksen tuomitseminen harkitaan kohtuulliseksi ottamalla huomioon surmansa saaneen ja korvausta vaativan välisen suhteen läheisyys, teon laatu sekä muut olosuhteet.

Läheisyyttä koskeva edellytys

4. Vakuutusyhtiö on kiistänyt sen, että KK:n lapsilla olisi kuolemantapauksen sattuessa ollut vahingonkorvauslain 5 luvun 4 a §:ssä tarkoitetulla tavalla erityisen läheistä suhdetta KK:hon. Vakuutusyhtiö on nojautunut siihen, että lapset olivat jo muuttaneet pois lapsuudenkodistaan. Heidän yhteydenpitonsa oli ollut tavanomaista kotoaan poismuuttaneen aikuisen lapsen yhteydenpitoa vanhempiinsa eikä osoittanut lasten ja vanhemman erityistä läheisyyttä.

5. Vahingonkorvauslain 5 luvun 4 a §:n säännös perustuu olettamaan siitä, että lapsen ja vanhemman välillä yleensä vallitsee korvauksen tuomitsemisen edellytyksenä oleva kiinteä ja voimakas yhteenkuuluvuus- ja riippuvuussuhde ja että lapsi siten on surmansa saaneelle erityisen läheinen henkilö. Kuten säännöksen säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä todetaan, erityistä näyttöä suhteen läheisyydestä ei tällöin yleensä tarvita (HE 116/1998 vp s. 10).

6. Edellä mainittu olettama voidaan kuitenkin yksittäistapauksissa kumota näyttämällä toteen seikkoja, joiden perusteella vanhemman ja lapsen välinen suhdetta ei voida pitää erityisen läheisenä. Tällainen seikka voi olla juuri se, että kysymyksessä on aikuinen lapsi, joka ei enää asu lapsuudenkodissaan. Se, että lapsuudenkodistaan pois muuttanut henkilö ei ole pitänyt yhteyttä surmansa saaneeseen vanhempaansa, riittäisi hallituksen esityksen (s. 10) mukaan yleensä kumoamaan läheisyysolettaman.

7. KK:n lapset olivat käräjäoikeuden tuomiosta ilmenevin tavoin säännöllisesti pitäneet yhteyttä lapsuudenkotiinsa ja vanhempiinsa sekä vierailleet heidän luonaan. KK oli osallistunut SM:n sekä VK:n ja SK:n lasten hoitamiseen ja auttanut paljon SK:n maatilan töissä.

8. KK:n lasten suhteet heidän isäänsä olivat säilyneet läheisinä siitä huolimatta, että lapset olivat muuttaneet pois lapsuudenkodistaan. Näin ollen ei voida katsoa, että vahingonkorvauslain 5 luvun 4 a §:n mukainen olettama siitä, että vanhemmat olisivat hänelle erityisen läheisiä henkilöitä, olisi tässä tapauksessa kumoutunut.

Kuoleman aiheuttamistapaa koskeva edellytys

9. Vahingonkorvauslain 5 luvun 4 a § edellyttää, että kuolema on aiheutettu tahallisesti tai törkeästä huolimattomuudesta. Kalervo P:n syyksi on tässä tapauksessa luettu törkeä kuolemantuottamus. Lainkohdan esitöissä (HE 116/1998 vp s. 10) on omaksuttu näkemys, jonka mukaan rikosoikeudellisin perustein törkeänä pidettävä huolimattomuus "lienee" yleensä katsottava törkeäksi myös vahingonkorvausoikeuden kannalta.

10. Kalervo P:n on todettu olleen nyt kysymyksessä olevien tekojen aikaan syyntakeeton. Vakiintuneiden oikeusperiaatteiden mukaisesti rikosoikeudellisella syyntakeettomuudella ei sinänsä ole vaikutusta siviilioikeudelliseen korvausvastuuseen (ks. esimerkiksi HE 116/1998 vp s. 10 ja HE 167/2003 vp s. 53). Psyykkisesti sairas tai muu "sieluntoiminnaltaan häiriintynyt" henkilökin on lähtökohtaisesti velvollinen korvaamaan aiheuttamansa vahingon, jos vahinko on aiheutettu tahallisesti tai tuottamuksesta.

11. Kalervo P oli sairastanut paranoidista skitsofreniaa ja sekamuotoista persoonallisuushäiriötä. Lisäksi hänellä on havaittu olevan useita aivovaurioita, joilla oli ollut hänen impulssikontrolliaan heikentävä vaikutus. Tapahtumaa edeltäneenä yönä ja mahdollisesti vielä aamulla Kalervo P oli nauttinut unilääkettä.

12. Psyykkisestä sairaudestaan ja nauttimistaan unilääkkeistä huolimatta Kalervo P oli pystynyt kuljettamaan henkilöautoa yleisellä tiellä melko pitkän matkan ja ainakin osittain hallitsemaan autolla ajoa. Viime hetkellä hän oli ilmeisesti pyrkinyt myös välttämään yhteentörmäyksen. Esitetyn selvityksen perusteella Kalervo P:n on täytynyt ymmärtää se vakava vaara, joka hänen autolla ajostaan oli aiheutunut muiden tiellä liikkujien hengelle ja terveydelle. Hänen psyykkisellä kunnollaan ei ole siten ollut sellaista merkitystä, että hänen huolimattomuuttaan ei sen vuoksi voitaisi pitää törkeänä. Korkein oikeus päätyy näin ollen siihen, että Kalervo P oli aiheuttanut KK:n kuoleman törkeällä huolimattomuudella.

Korvauksen tuomitsemisen kohtuullisuutta koskeva edellytys

13. Vahingonkorvauslain 5 luvun 4 a §:ssä on siinä tarkoitetun korvauksen saamisen edellytykseksi vielä säädetty se, että korvauksen tuomitseminen harkitaan kohtuulliseksi. Harkinnassa otetaan huomioon surmansa saaneen ja korvausta vaativan välisen suhteen läheisyys, teon laatu sekä muut olosuhteet.

14. Korvauksen tuomitsemisen kohtuullisuutta arvioidaan ensisijassa sitä vaativan läheisen näkökulmasta, ottaen tällöin huomioon vahingonkorvauslain 5 luvun 4 a §:ssä tarkoitetut seikat. Vahingon aiheuttajan henkilöön liittyvät seikat, kuten tämän syyntakeisuuden aste, eivät tämä näkökulma huomioon ottaen ole välttämättä sellaisenaan merkityksellisiä.

15. Liikennekuoleman aiheuttaja on surmansa saaneelle ja tämän läheisille yleensä tuntematon, ja liikennerikoksen uhrit valikoituvat sattumanvaraisesti. Tähän nähden kuoleman aiheuttajan henkilöön liittyvillä seikoilla ei ole yleensä merkitystä korvauksen tuomitsemista koskevassa kohtuullisuusharkinnassa. On epätodennäköistä, että myöskään Kalervo P:n syyntakeettomuus tai hänen psyykkiseen kuntoonsa liittyvät seikat olisivat olleet omiaan vaikuttamaan siihen, minkälaista kärsimystä KK:n menetys on aiheuttanut hänen läheisilleen. Näin ollen Korkein oikeus katsoo, ettei Kalervo P:n syyntakeettomuus vaikuta nyt kysymyksessä olevan korvauksen tuomitsemista koskevassa kohtuullisuusharkinnassa puoleen eikä toiseen.

16. Korvauksen tarkoituksena on hyvittää sitä kärsimystä, jota rikoksen uhrin läheiset tuntevat heille tärkeän henkilön poismenon johdosta. Korvausta koskeva säännös on kuitenkin tarkoitettu poikkeussäännökseksi, jonka mukaiseen korvaukseen ovat oikeutettuja lähinnä vain törkeiden henkirikosten uhrien läheiset. Vaikkei liikennekuolemia tyypillisesti aiheutetakaan tahallisilla henkirikoksilla, niihin voi kuitenkin liittyä piirteitä, jotka usein puoltavat kärsimyskorvauksen tuomitsemista (ks. esimerkiksi KKO 2002:83 ja 2004:83). Kun kysymys on tieliikenteessä sattuneista kuolintapauksista, korvauksen tuomitsemiseen on kuitenkin suhtauduttava pidättyvämmin kuin jos kysymys olisi tahallisista henkirikoksista. Näin ollen korvauksen tuomitsemisen kohtuullisuutta harkittaessa on perusteltua kiinnittää erityistä huomiota surmansa saaneen ja korvauksen vaatijan välisen suhteen läheisyyteen.

17. KK:n ja hänen lastensa välinen suhde on ollut edellä kohdissa 7 ja 8 todetuin tavoin erityisen läheinen. Kysymys on heidän kohdallaan kuitenkin ollut tavanomaisesta itsenäisten, kotoa jo poismuuttaneiden aikuisten lasten ja heidän vanhempansa välisestä suhteesta, joka on ilmennyt tiiviinä mutta perusluonteeltaan normaalina kanssakäymisenä sekä vastavuoroisena yhteydenpitona ja avustamisena aina tarvittaessa. Tällainen läheisyys ei ole yhtä kiinteää kuin vanhemman kanssa yhteisessä kodissa asuvien tai vanhemmastaan muuten riippuvaisten lasten ja vanhemman välinen läheisyys, jollaisista tapauksista oli kysymys ratkaisuissa KKO 2002:83, 2002:124 ja 2004:48.

18. Niin kuin kohdassa 16 on todettu, vahingonkorvauslain 5 luvun 4 a §:n säännös oikeudesta korvaukseen kuolemantapauksen johdosta on tarkoitettu poikkeussäännökseksi, jonka mukaiseen korvaukseen ovat oikeutettuja lähinnä vain törkeiden henkirikosten uhrien läheiset. Tähän nähden ja ottaen erityisesti huomioon, että asiassa ei ole kysymys tahallisesta henkirikoksesta ja että korvausta vaativat surmansa saaneen vanhempansa luota jo poismuuttaneet aikuiset lapset, Korkein oikeus katsoo, ettei korvauksen tuomitseminen tässä tapauksessa ole vahingonkorvauslain 5 luvun 4 a §:ssä tarkoitetulla tavalla kohtuullista.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan.

Kalervo P vapautetaan suorittamasta MK:lle, SK:lle, VK:lle ja SM:lle kullekin tuomittua 2 500 euron suuruista korvausta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustaf Möller, Lauri Lehtimaja (eri mieltä), Liisa Mansikkamäki, Pertti Välimäki ja Timo Esko (eri mieltä). Esittelijä Pekka Haapaniemi (mietintö).

Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Vanhempi oikeussihteeri Haapaniemi: Esittelijän mietintö kuului seuraavasti:

Perustelut

Kalervo P on tappanut vaimonsa ja ottanut sen jälkeen käyttöönsä tämän omistaman henkilöauton. Kalervo P on kuljettanut autoa yleisellä tiellä vastaantulevan liikenteen ajokaistalla ja törmännyt vastaan tulleeseen, KK:n kuljettamaan autoon. Törmäyksen seurauksena KK on kuollut.

Kalervo P:n syyksi on luettu tältä osin lainvoimaisella käräjäoikeuden tuomiolla, että hän oli kuljettanut autoa liikennesääntöjen vastaisesti erittäin vaarallisella tavalla, poikennut törkeästi tilanteen edellyttämästä huolellisesta menettelystä ja siten aiheuttanut törkeällä huolimattomuudellaan KK:n kuoleman. Kalervo P:n on katsottu syyllistyneen törkeään liikenneturvallisuuden vaarantamiseen, törkeään kuolemantuottamukseen ja törkeään vammantuottamukseen. Kalervo P on ollut tekojen aikana rikoslain 3 luvun 4 §:n 2 momentissa tarkoitetulla tavalla syyntakeeton, minkä vuoksi hänet on jätetty rangaistukseen tuomitsematta.

KK:n lapset ovat vahingonkorvauslain 5 luvun 4 a §:n nojalla vaatineet korvausta kuolemantapauksen aiheuttamasta kärsimyksestä. Keskinäinen Vakuutusyhtiö Tapiola, jonka myöntämä liikennevakuutus Kalervo P:n kuljettamalla autolla oli ollut, oli kieltäytynyt suorittamasta korvausta. Tämän vuoksi vakuutusyhtiö on liikennevakuutuslain 13 §:n nojalla kutsuttu kuultavaksi oikeudenkäyntiin. Alemmat oikeudet ovat tuominneet kullekin lapselle korvauksena kuolemantapauksen aiheuttamasta henkisestä kärsimyksestä 2 500 euroa.

Ratkaistavina olevat kysymykset

Asiassa on arvioitava, täyttyvätkö vahingonkorvauslain 5 luvun 4 a §:n mukaiset korvauksen tuomitsemisen edellytykset. Samalla on pohdittava, mikä merkitys on sillä, että Kalervo P on syyntakeettomana jätetty rangaistukseen tuomitsematta teosta, johon korvausvelvollisuus perustuu.

Keskeiset säännökset

Liikennevakuutuslain 6 §:n mukaan, sellaisena kuin se oli voimassa tapahtumahetkellä ennen 1.1.2006 voimaan tullutta lakia 510/2004, liikennevahingon korvaus määrätään noudattaen vahingonkorvauslain (412/74) 5 luvun 2 - 5 §:n ja 7 luvun 3 §:n säännöksiä.

Surmansa saaneen vanhemmilla, lapsilla ja aviopuolisolla sekä muulla näihin rinnastettavalla surmansa saaneelle erityisen läheisellä henkilöllä on vahingonkorvauslain 5 luvun 4 a §:n 1 momentin mukaan oikeus saada korvausta kuolemantapauksen aiheuttamasta kärsimyksestä, jos kuolema on aiheutettu tahallisesti tai törkeästä huolimattomuudesta ja korvauksen tuomitseminen harkitaan kohtuulliseksi ottamalla huomioon surmansa saaneen ja korvausta vaativan välisen suhteen läheisyys, teon laatu sekä muut olosuhteet.

Jos korvausta vaaditaan liikennevakuutuksesta korvattavan vahingon johdosta moottoriajoneuvon omistajalta, kuljettajalta tai matkustajalta muun kuin liikennevakuutuslain nojalla, on korvaus kuitenkin liikennevakuutuslain 12 §:n mukaan tuomittava vakuutusyhtiön vastuusta voimassa olevien säännösten mukaisesti ja siitä riippumatta, onko hänellä vahingonkärsineeltä myös saaminen. Näin tuomittu määrä saadaan periä vain asianomaiselta vakuutusyhtiöltä, joka vapautuu vastuusta maksamalla korvauksen vahingonkärsineelle.

Vahingonkorvauslain 2 luvun 3 §:n mukaan mielisairas, vajaamielinen tai sieluntoiminnaltaan häiriintynyt on velvollinen korvaamaan aiheuttamastaan vahingosta määrän, joka hänen tilaansa, teon laatuun, vahingon aiheuttajan ja vahingon kärsineen varallisuusoloihin sekä muihin olosuhteisiin katsoen harkitaan kohtuulliseksi.

Törkeän huolimattomuuden vaatimuksesta ja puuttuvan syyntakeisuuden merkityksestä

Vahingonkorvauslain 5 luvun 4 a § edellyttää, että kuolema on aiheutettu tahallisesti tai törkeästä huolimattomuudesta. Kalervo P:n syyksi on edellä todetulla tavalla luettu muun muassa törkeä kuolemantuottamus. Lainkohdan esitöissä (HE 116/1998 vp s. 10) on omaksuttu näkemys, jonka mukaan rikosoikeudellisin perustein törkeänä pidettävä huolimattomuus "lienee" yleensä katsottava törkeäksi myös vahingonkorvausoikeuden kannalta.

Kalervo P:n on nyt kysymyksessä olevien tekojen aikaan todettu olleen syyntakeeton. Vakiintuneiden oikeusperiaatteiden mukaisesti rikosoikeudellisella syyntakeettomuudella ei ole vaikutusta siviilioikeudellisen korvausvastuun syntymiselle, eikä siviilioikeudellinen tuottamus edellytä rikosoikeudellista syyntakeisuutta. Tällä tavoin on asia esitetty myös edellä viitatussa hallituksen esityksessä vahingonkorvauslain muuttamisesta (HE 116/1998 vp s. 10) ja hallituksen esityksessä laiksi vahingonkorvauslain muuttamisesta ja eräiksi siihen liittyviksi laeiksi (HE 167/2003 vp s. 53). Korkein oikeus todennee, että huolellisuuden mittapuu voi edellä esitetystä huolimatta olla syyntakeettoman kohdalla alhaisempi kuin muuten. Vertailu suoritetaan suhteessa siihen, mitä vastaavassa tilassa olevalta voidaan edellyttää.

Kalervo P on sairastanut paranoidista skitsofreniaa ja sekamuotoista persoonallisuushäiriötä. Lisäksi hänellä on havaittu useita aivovaurioita, joilla on ollut hänen impulssikontrolliaan heikentävä vaikutus. Esitetyn selvityksen mukaan Kalervo P on nauttinut tapahtumaa edeltäneenä yönä ja mahdollisesti vielä aamulla unilääkettä. Kalervo P on ennen ajoon lähtöä tappanut vaimonsa niin, että hänen on siinä täytynyt käyttää huomattavan voimakasta väkivaltaa. Hän on todennäköisesti tuolloin ollut kiihtyneessä mielentilassa.

Kalervo P on tapon jälkeen ryhtynyt kuljettamaan vaimonsa autoa yleisellä tiellä, vaikka hänellä ei ole ollut ajo-oikeutta ja hänen ajotaitonsa on ollut heikko. Selvityksen mukaan hän on kuljettanut autoa noin 100 kilometrin tuntinopeudella viimeiset 13,5 kilometriä ennen onnettomuutta. Kokonaisajomatka on ollut 22,5 kilometriä. Nopeusrajoitus on ollut 80 kilometriä tunnissa. Hänen ajonsa on ollut mutkittelevaa. Ennen törmäämistään KK:n kuljettamaan autoon Kalervo P on ajanut vastaan tulevien kaistalle, mutta on pyrkinyt viime hetkellä palamaan takaisin omalle kaistalleen ja siten väistämään vastaan tullutta KK:n kuljettamaa autoa. Autot ovat kuitenkin törmänneet vasemmilla etukulmillaan rajusti yhteen.

Kalervo P on edellä mainitusta mielisairaudestaan huolimatta pystynyt kuljettamaan henkilöautoa yleisellä tiellä melko pitkän matkan ja ainakin osittain hallitsemaan autolla ajoa. Viime hetkellä hän on ilmeisesti pyrkinyt myös välttämään yhteentörmäyksen. Esitetyn selvityksen perusteella Kalervo P:n voidaan katsoa ymmärtäneen sen vakavan vaaran, joka hänen autolla ajoon ryhtymisestään ja ajotavastaan on aiheutunut muiden tiellä liikkujien hengelle ja terveydelle. Hänen mielisairaudellaan ei voida katsoa olevan sellaista merkitystä, että hänen tuottamustaan ei voitaisi sen vuoksi pitää törkeänä. Korkein oikeus päätynee siihen, että Kalervo P on aiheuttanut KK:n kuoleman törkeällä huolimattomuudella.

Liikennevakuutuslain 6 §:ssä olevaan viittaukseen eräisiin liikennevahingon korvausta määrättäessä noudatettaviin vahingonkorvauslain säännöksiin ei sisälly vahingonkorvauslain 2 luvun 3 §, jonka nojalla voidaan kohtuullistaa muun muassa mielisairaan velvollisuutta korvata aiheuttamansa vahinko. Korkein oikeus todennee, että tällainen kohtuullistaminen voi kuitenkin olla mahdollista siinä kokonaisharkinnassa, jota vahingonkorvauslain 5 luvun 4 a §:ää sovellettaessa suoritetaan. Tässä harkinnassa asiaa tarkastellaan ensi sijassa uhrin kannalta.

Ovatko KK:n lapset olleet vahingonkorvauslain 5 luvun 4 a §:ssä tarkoitetulla tavalla erityisen läheisiä henkilöitä

Vakuutusyhtiö on kiistänyt sen, että KK:n lapsilla olisi ollut vahingonkorvauslain 5 luvun 4 a §:ssä tarkoitetulla tavalla läheinen suhde KK:hon. Vakuutusyhtiö on nojautunut siihen, että lapset olivat muuttaneet pois lapsuudenkodistaan. Heidän yhteydenpitonsa on ollut tavanomaista kotoaan poismuuttaneen aikuisen lapsen yhteydenpitoa vanhempiinsa eikä osoittanut lasten ja vanhemman erityistä läheisyyttä.

Vahingonkorvauslain 5 luvun 4 a §:n säännös perustuu olettamaan siitä, että muun muassa lapsen ja vanhemman välillä yleensä vallitsee korvauksen tuomitsemisen edellytyksenä oleva kiinteä ja voimakas yhteenkuuluvuus- ja riippuvuussuhde ja lapsi siten on surmansa saaneelle erityisen läheinen henkilö. Kuten säännöksen säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä todetaan, erityistä näyttöä suhteen läheisyydestä ei tällöin yleensä tarvita (HE 116/1998 vp s. 10).

Olettama voidaan kuitenkin kumota näyttämällä toteen seikkoja, joiden perusteella vanhemman ja lapsen välistä suhdetta ei voida pitää erityisen läheisenä. Tällainen seikka voi olla juuri se, että kysymyksessä on aikuinen lapsi, joka ei enää asu lapsuudenkodissaan. Edellä mainitussa hallituksen esityksen (HE 116/1998 vp) sivulla 10 todetaan, että se, että lapsuudenkohdistaan pois muuttanut henkilö ei ole pitänyt yhteyttä surmansa saaneeseen vanhempaansa, riittäisi yleensä kumoamaan läheisyysolettaman. Samaan tapaan todetaan 1.1.2006 voimaan tulleen vahingonkorvauslain 5 luvun 4 b §:n (509/2004) säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä (167/2003 vp s. 44), että läheisyysolettaman riittäisi yleensä kumoamaan se, että lapsuudenkodistaan pois muuttanut täysi-ikäinen henkilö ei ole pitänyt tiivistä yhteyttä vanhempaansa. Vaikka vahingonkorvauslain 5 luvun 4 b § koskee kärsimyskorvaukseen verrattuna erilaista korvausta, siinä on korvaukseen oikeutettujen henkilöiden piiri määritelty samalla tavalla kuin nyt sovellettavassa luvun 4 a §:ssä.

Vahingonkorvauslain 5 luvun 4 a §:n tavoitteena on parantaa surmansa saaneen lähiomaisten ja muiden läheisten korvausoikeudellista asemaa (HE 116/1998 vp s. 8). Kuten edellä ilmenee, viimeaikaisessa lainsäädännössä on surmansa saaneen läheisten vahingonkorvausoikeudellista suojaa pyritty edelleen parantamaan säätämällä vahingonkorvauslain 5 luvun 4 b §. Surmansa saaneen läheisille kuolemantapauksen johdosta korvattavien vahinkojen alaa on siinä laajennettu.

KK:n lapset ovat käräjäoikeuden tuomiosta ilmenevin tavoin säännöllisesti pitäneet yhteyttä lapsuudenkotiinsa ja vanhempiinsa puhelimitse ja vierailleet heidän luonaan. KK on osallistunut SM:n sekä VK:n ja SK:n lasten hoitamiseen ja auttanut paljon SK:n maatilan töissä.

Esitetyn selvityksen perusteella KK:n lasten suhteet isään ovat säilyneet läheisinä siitä huolimatta, että lapset ovat muuttaneet pois lapsuudenkodistaan. Näin ollen ei voida katsoa, että heidän läheiset siteensä isäänsä olisivat katkenneet ja vahingonkorvauslain 5 luvun 4 a §:n mukainen olettama siitä, että vanhemmat ja lapset olisivat hänelle erityisen läheisiä henkilöitä, olisi tässä tapauksessa kumoutunut.

Korvauksen kohtuullisuuteen vaikuttavia tekijöitä

Vahingonkorvauslain 5 luvun 4 a §:ssä on asetettu edellytykseksi korvauksen saamiselle kuolemantapauksen aiheuttamasta kärsimyksestä myös se, että korvauksen tuomitseminen harkitaan kohtuulliseksi ottamalla huomioon surmansa saaneen ja korvausta vaativan välisen suhteen läheisyys, teon laatu sekä muut olosuhteet. Kuten ratkaisussa KKO 2004:48 todetaan, korvauksen luonne ja tarkoitus huomioon ottaen on perusteltua katsoa, että korvauksen tuomitsemisen kohtuullisuutta tulee harkita ensisijaisesti korvausta vaativan kannalta.

KK:n ja hänen lastensa välisen suhteen läheisyyteen liittyviä kysymyksiä on käsitelty jo edellä. Suhteen läheisyys vaikuttaa myös korvauksen suuruuteen. Mitä taas teon laatuun tulee, KK on saanut surmansa liikenneonnettomuudessa, johon liittyy poikkeuksellisia piirteitä. Kuoleman on aiheuttanut syyntakeeton, mielisairas henkilö, joka on kuljettanut henkilöautoa piittaamattomasti vastaan tulevan liikenteen kaistalla. Yhteenajo on ollut yllättävä, ennakoimaton ja olisi voinut sattumanvaraisesti kohdistua keneen tahansa tiellä liikkujaan. Lähiomaisen saaminen surmansa tällaisen tapahtuman johdosta on omiaan aiheuttamaan erityistä järkytystä ja herättämään voimakasta turvattomuuden tunnetta.

Kun vahingonkorvauslain 5 luvun 4 a §:n mukaan korvauksen kohtuullisuutta harkittaessa voidaan ottaa huomioon myös muut olosuhteet, säännös antaa tuomioistuimelle laajan harkintavallan. Korvausta määrättäessä voidaan ottaa huomioon erilaisia seikkoja, niitten joukossa myös tekijän mahdollinen mielisairaus. Hovioikeuden tuomiossa on mainittu Kalervo P:n rikosoikeudellinen syyntakeettomuus yhtenä tekijänä, kun tuomiossa on pohdittu Keskiselle erityisen läheisten henkilöiden oikeutta korvaukseen. Korkein oikeus katsonee kuitenkin, että tässä tapauksessa Kalervo P:n mielisairaus ei ole sellainen seikka, jonka perusteella korvausta tulisi kohtuullistaa vahingonkorvauslain sanotun säännöksen nojalla.

Yhteenveto korvauksen kohtuullisesta määrästä

Korkein oikeus katsonee, että korvauksen tuomitseminen KK:n lapsille on tässä tapauksessa kohtuullista. Siitä huolimatta, että he ovat muuttaneet pois lapsuudenkodistaan, heidän suhteensa isään on säilynyt läheisenä. Toisaalta korvauksen kohtuullisuutta arvioitaessa voidaan ottaa huomioon, että lapset ovat jo aikuistuneet, sekä se, että he eivät olleet välittömästi kokeneet tapahtumaa, jossa heidän isänsä on saanut surmansa. Kohtuullisena korvauksena on pidettävä alempien oikeuksien kullekin lapselle tuomitsemaa 2 500 euroa.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota ei muutettane.

Oikeusneuvos Esko: Hyväksyn mietinnön.

Oikeusneuvos Lehtimaja: Olen samalla kannalla kuin enemmistö paitsi että perustelen kohtuullisuusharkinnan lopputulosta vielä seuraavasti.

Lisäksi on huomattava, että tässä tapauksessa korvausta ovat vaatineet täysi-ikäiset lapset heidän vanhempansa kuoleman perusteella eli korvausasetelma on päinvastainen kuin ennakkoratkaisuissa KKO 2002:83 ja 2002:124, joissa kummassakin oli kysymys siitä, että vanhemmalle tuomittiin korvausta hänen täysi-ikäisen lapsensa kuoleman aiheuttaman kärsimyksen johdosta. Se, että vanhempi äkillisesti menettää lapsensa, olipa lapsi minkä ikäinen tahansa, on mielestäni omiaan aiheuttamaan liikennerikoksen uhrin läheiselle vielä suurempaa kärsimystä kuin että täysi-ikäinen lapsi menettää vastaavalla tavalla vanhempansa, vaikka lapsen ja vanhemman välinen suhde olisi kummassakin tapauksessa ollut hyvin läheinen.