Presidentti Pauliine Koskelon puhe Tuomaripäivällä 17.10.2008

Arvoisat tuomaripäivän kutsuvieraat,
hyvät tuomarikollegat ja muu lainkäyttöväki –

Tämänkertainen tuomaripäivä osuu ajankohtaan, johon liittyy monia isoja huolenaiheita, ajateltiinpa kansainvälistä finanssikriisiä ja siitä johtuvaa uhkaa talouden kehitykselle, ilmastonmuutoksen etenemistä tai oman yhteiskuntamme tilaa, jossa väestön ikärakenteen muutos luo paineita julkiseen talouteen ja palvelujärjestelmiin ja jossa yhä traagisemmin tavoin käy ilmi, että samalla kun osa meistä voi paremmin kuin koskaan, joukossamme on niitä, jotka voivat todella pahoin. Nämä aikamme suuret kysymykset asettavat suuria haasteita sekä kansainväliselle että kansalliselle tasolle. Vaikka oikeuslaitos ei olekaan näiden ongelmien välittömässä polttopisteessä, emme voi tarkastella oman sektorimme asioita irrallaan ympäröivän yhteiskunnan kehityspiirteistä, vaan meidän on välttämätöntä nähdä oma tilanteemme laajemmissa puitteissa.

Finanssikriisi, jossa on ajauduttu kuilun partaalle ja jouduttu kiireellisiin ja massiivisiin hätätoimenpiteisiin tilanteen pelastamiseksi, on – muiden opetusten ohella – omiaan yleisemminkin teroittamaan meille dynaamisen mutta hallitun ja ajoissa tapahtuvan muutoksen etuja. Oikeus­laitoksen organisatoristen ja toiminnallisten rakenteiden uudistaminen on ollut verkkaista eivätkä esimerkiksi tietohallinto ja koulutus ole ajan tasalla. Monia uudistus­paineita on kasautunut, ja nykyisessä tilanteessa toimenpiteiden sekä vaikeidenkin ratkaisujen tarve ja kiireellisyys korostuvat entisestään.

Näköpiirissä oleva taloustilanteen heikkeneminen, jonka vakavuutta on vielä tänään vaikea tarkkaan ennustaa mutta josta selvästi uhkaa tulla lyhyttä notkahdusta pahempi lasku­kausi, tulee lisäämään julkiseen talouteen kohdistuvia paineita, jotka väestön ikärakenteen muutoksen vuoksi ovat joka tapauksessa merkittäviä. Toisaalta talouden ongelmat tulevat myös lisäämään tuomioistuinten asiamääriä, kuten yleisissä tuomio­istuimissa nähtiin viimeksi1990-luvulla dramaattisella tavalla. Juttuvolyymin kasvuun on syytä varautua jo nyt, kun ensi vuoden tulosneuvottelut ovat käynnissä. Olisi tärkeää päästä jo syntyneiden kriisien hoidon sijasta ennakoivaan asioiden hoitoon.

Ranskalainen Le Monde uutisoi viime viikolla näyttävästi EN/CEPEJ:n tuoretta oikeus­laitos­selvitystä, josta ilmenee, että EU-maista Ranska on aivan häntäpäässä verrattaessa suhteellisia satsauksia oikeuslaitokseen (€/BKT per capita). Suomi tulee vielä perempänä, mutta sekin näyttää herättäneen isomman huomion Ranskassa kuin täällä. Rahallinen panostus ei tietenkään sinänsä kerro koko totuutta järjestelmien toiminta­kyvystä, mutta sijaintimme vertailussa on silti merkillepantava.

Talous- ja juttupaineiden kasvaessa järjestelmän toiminta­kyvyn, laadun ja tehokkuuden turvaaminen käy yhä välttämättömämmäksi. Tämä edellyttää myös uusien rakenteellisten uudistusten ennakko­luulotonta pohdintaa. Muutosten vastustaminen voi olla houkuttelevaa ja helppoa, mutta nykyaika opettaa, että entiseen takertuminen voi olla kohtalokasta, sillä kriisien kautta eteneminen ja ratkaisuihin ajautuminen vasta väistämättömän pakon edessä on huonompi tie kuin se, että muutostarpeisiin tartutaan ajoissa. Vanha viisaus on myös siinä sanonnassa, että voidakseen säästää kestävästi on ensin investoitava.

Käräjäoikeusuudistuksesta on nyt tehty päätökset, mikä on hyvä asia - parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Siirtymävaihe, jota toimitilajärjestelyt osaltaan pitkittävät, tuo kuitenkin uudistuksen toteutumiseen viivettä, joka on valitettava ja erityisen ongelmallinen nyt, kun talouskehitys uhkaa tuoda meille lisää juttuvolyymiä. Siirtymävaiheen tulisi jäädä mahdollisimman lyhyeksi. Uusien käräjäoikeuksien rakentaminen niin, että yhdistyminen toteutuu todellisuudessa eikä vain paperilla, on tuomioistuinten henkilöstön yhteinen haaste lähivuosina. Myös hovioikeustason organisaation uudelleenarviointi, joka ei saisi rajoittua piirirajojen tarkasteluun ja siirtelyyn, olisi viisasta käynnistää pian, etenkin koska uudistusten toteuttaminen joka tapauksessa vaatii vuosia. Tarmokas asioiden hoito on kaikille osapuolille aina miellyttävämpi ja kestävämpi vaihtoehto kuin jo syntyneiden kriisien hoito. Tämä on tarpeen pitää mielessä niin oikeushallinnossa kuin oikeuslaitoksen omassa piirissä. ”Oikeita asioita oikealla tavalla” on meille kaikille tärkeämpi ja vakavampi ohjenuora kuin koskaan.

Tässä katsannossa on hieman huolestuttavaa, että uudistustarpeista ja -hankkeista käytävässä keskustelussa esiintyy toisinaan asioita tarpeettomasti hämärtäviä piirteitä. Esimerkiksi muutoksenhakua koskevissa puheenvuoroissa näyttää toisinaan menevän sekaisin kaksi eri asiaa, nimittäin oikeus hakea muutosta ja kysymys siitä, millä tavoin valitus käsitellään, tutkitaan ja ratkaistaan. Muutoksenhakuoikeutta ei ole perusteltua samastaa oikeuteen saada valituksen perusteella uusi asiaratkaisu jutussa kuin jutussa. Asioiden kirjo tuomioistuimissa on suuri, samoin oikeusturvatarpeiden kirjo. Järjestelmässä, jossa suunnilleen kaikki asiat pyritään työstämään samalla tavalla, käy helposti niin, että laatu jää kauttaaltaan vajavaiseksi. Ongelma ei ole vailla käytännön esimerkkejä. Järkevässä systeemissä prosessit eriytetään käsillä olevan asian ja oikeusturvatarpeen mukaan. Tämä ei ole muutoksenhakuoikeuden rajoittamista, vaan käsittelytavan järkeistämistä. Maassa, jossa julkisen vallan valmius käyttää varoja oikeuslaitokseen ei ole mitenkään esimerkillinen, on suorastaan välttämätöntä rakentaa ja mitoittaa oikeusturvajärjestelmä siten, että se saadaan toimimaan optimaalisesti. Todellisena vaihtoehtona ei nimittäin ole, että järjestelmä toimisi kauttaaltaan hyvin käsitellessään kaikenlaiset asiat useassa oikeusasteessa, vaan todellisena vaihtoehtona on, että järjestelmä tällöin toimisi kauttaaltaan vajavaisesti.

Toisaalta on selvää, että ihmisoikeusvelvoitteista johtuvat vaatimukset tulee täyttää sekä normien tasolla että niiden soveltamiskäytännön tasolla. Vastuu viimeksi mainitusta ei myöskään voi olla yksin sen varassa, että korkein oikeus huolehtii siitä valitusten perusteella. Jokaisen oikeusasteen tulee ottaa vastuu siitä, että tulkinta- ja soveltamis­käytännöt ovat kansainvälisten velvoitteidemme mukaisia ja että tämä toteutuu yhtenäisesti kautta maan. Myös kansainvälisistä lähteistä peräisin oleva oikeus sitoo kaikkia oikeusasteita, ja etenkin hovioikeuksille jo lähes 30 vuotta sitten annettu asema useimpien asioiden tosiasiallisesti viimeisenä oikeusasteena korostaa sen merkitystä, että prosessuaaliset oikeusturvan takeet toteutuvat kattavasti ilman muutoksenhaun kautta tapahtuvaa kontrollia. Hovioikeuksien kesken on tässä suhteessa yhä silmiinpistäviä eroja.

Erityisen ongelmallista näinä aikoina on, että vaikka ihmisoikeusvelvoitteista johtuvat prosessin laatuun ja kestoon liittyvät vaatimukset koskevat tiukimmin juuri yleisten tuomioistuinten toimialaa - sekä riita-asioissa että etenkin rikosasioissa - kotimaiset säästötoimet oikeus­laitoksessa on toistaiseksi kohdistettu nimenomaan yleisiin tuomioistuimiin. Valtio­neuvoston piirissä näyttää olevan enemmän luontaista kiinnostusta niihin instansseihin, joihin omia ja sektorihallinnossa tehtäviä päätöksiä koskevat valitukset kanavoituvat. Se, että hallitusvallan huolenpito on taipuvaista painottumaan oman tontin poliittisesti herkkiin tai pinnalla oleviin intresseihin, ei sinänsä liene kovin yllättävää. Hyväksyttävyyden kannalta asetelma kuitenkin on kyseenalaisempi.

Etenkin rikosoikeusjärjestelmään kuuluva pakkovalta ja ne vaarat, jotka liittyvät tuon vallan mahdolliseen väärinkäyttöön taikka sen käytössä ilmeneviin virhearviointeihin tai muihin puutteisiin, ovat nimenomaan syynä siihen, että oikeusturvatakeet on luotu erityisen ankariksi. Perus- ja ihmisoikeussuojaa tarvitaan juuri siksi, että kyse on oikeuksista, joiden tehokkaalla turvaamisella ei ole suoraa välineellistä arvoa vallanpitäjien näkökulmasta. Jos valtiovalta ryhtyy resurssien kohdentamisessa suosimaan toimintoja, joiden se uskoo tuottavan konkreettisempaa välineellistä hyötyä yhteiskunnan toiminta- ja kilpailukyvylle, se asettaa itsensä kaltevalle pinnalle, mikäli priorisointi tapahtuu niiden toimintojen kustannuksella, joille on ylikansallisestikin haluttu antaa erityisen tiukka perus- ja ihmisoikeussuoja juuri siksi, että ne muuten jäävät välineellisen ajattelun jalkoihin. Ihmisoikeuksilla pyritään nimenomaan turvaamaan asioita, joita valtiovallalla ei muuten välttämättä olisi intressiä satsata. Tämä ei saisi unohtua, kun tehdään ratkaisuja siitä, mihin meillä on varaa ja mihin ei ja mistä voidaan tinkiä, mistä ei. Kysymys on sekä oikeudellinen että eettinen.

Asiat, joissa hallinto on itse osapuolena, ovat toki usein tärkeitä paitsi hallinnolle myös yksityisille asianosaisille samoin kuin yhteiskunnallisesti. Tällä argumentilla on kuitenkin vaikea perustellusti puoltaa sitä näkemystä, että yleisissä tuomioistuimissa käsiteltävien asioiden osalta asetelma olisi yleisesti ottaen toisenlainen. On vaikea kestävin perustein väittää, että esimerkiksi autoveroasiat ovat kansalaisen tai kansakunnan kilpailukyvyn kannalta merkittävämpiä kuin esimerkiksi siviilioikeudellisten velvoitteiden toteuttamista koskevat riita-asiat tai rikosvastuun toteuttamista koskevat asiat. Yleistävä argumentointi asioiden instrumentaalisella merkityksellä, kuten kilpailukyvyllä ja sen sellaisella, on helposti kovin pinnallista ja jopa oikeusvaltion perusteisiin huonosti sopivaa.

Yhtä hyvin voi korostaa, että yksityisoikeudellisten velvoitteiden ja rikosvastuun toteutuminen oikein ja kohtuullisessa ajassa on erittäin tärkeää paitsi yksittäisten asianomistajien kannalta myös kansalaisten elinolojen ja yritysten toimintaympäristön kannalta yleensä. Kansalaisten ja yritysten luottamusta yhteiskuntaan ja sen pelisääntöihin ylipäänsä on omiaan erityisen vakavasti horjuttamaan tilanne, jossa rikosoikeusjärjestelmä ei toimi hyvin, ilmenipä tämä niin että syyllisiä jää tuomitsematta, tai niin että syyttömiä tulee tuomituiksi.

Minusta meidän olisi syytä välttää tuomioistuinten, tai joidenkin tuomioistuinten, merkitystä lyhytnäköisesti ja kapea-alaisesti välineellistävää retoriikkaa, joka liikaa korostettuna todellakin on oikeusturvan perusidean vastaista. Toimiva oikeuslaitos on kaikilta osiltaan olennainen osa yhteiskunnan perusrakennetta sekä kansalaisten että yritysten kannalta. Mutta kysymys ei ole pelkästään teknokraattisia tarpeita palvelevasta koneistosta, vaan sivistysvaltiossa oikeuslaitoksen tehtävä ja toiminta perustuu myös paljon syvempiin inhimillisiin ja yhteisöllisiin arvoihin. Tämän todettuamme voisimmekin keskittyä enemmän siihen, mikä on toiminnallisella tasolla todella olennaista eli kriittiseen ja avoimeen pohdintaan niistä toimista, joilla tuomioistuinlaitos kauttaaltaan voidaan saattaa sellaiseen tilaan, että rehellisesti voidaan sanoa jokaisen instanssin tekevän oikeita asioita oikealla tavalla. Jatkuva terve itsekritiikki ja asioiden rakentava uudelleenarviointi ovat viisauden alkuaineita.

Oikeuslaitoksen toimintakyvyn turvaaminen edellyttää myös seurannan ja suunnittelun parantamista. Ministeriöiden rutiineihin kuuluu nykyisin jos jonkinlaisten suunnittelu­asiakirjojen laatimista. Niiden sisällöllinen arvo ei aina ole kovin vakuuttava. Olemme nähneet esimerkiksi tavoitteita koskevia tekstejä, joissa on melko selvästi ollut kysymys lähinnä sen peittelystä, että todellinen sitoutuminen meitä sitovien ihmisoikeus­velvoitteiden täyttämiseen on vajavaista. Näitä oikeudellisesti sitovia ja hyvin konkreettisia vaatimuksia koskevan seurannan sijasta onnistumisen mittareina halutaan käyttää yleisölle suunnatun luottamus­kyselyn tuloksia. Systeemin puutteet eivät kuitenkaan hoidu niitä väistelemällä tai hämärtämällä, vaan tunnistamalla pulmat ja tarttumalla niihin. Oikeus­ketju on kompleksinen järjestelmä, jonka toimintakyvyn turvaaminen ja paranta­minen on varsin vaativa tehtävä. Se onnistuu vain paikantamalla todelliset ongelmakohdat ja korjaamalla niitä järjestelmällisesti. Nykyisten seuranta­järjestelmien puutteellisuus vaikeuttaa tätä kovasti, mutta ihmisoikeussopimuksen valossa tällaiset seikat eivät tunnetusti kelpaa puolustukseksi vaan ovat osa sitä mikä pitää panna kuntoon. Toivon, että ministeriön uuden johdon avulla saadaan näissäkin asioissa uudet tuulet purjeisiin.

Viime aikoina on enenevästi keskusteltu tuomareiden erikoistumisen tarpeesta. Omalta osaltani olen välttänyt puhumista "erikoistumisesta", sillä näen siinä monia huonoja puolia, jopa vaaroja. Niitä ovat osaamisen kapeutuminen, ajattelun urautuminen, lainkäytön fragmentoituminen, hitaus uusien ilmiöiden edessä sekä kaiken tämän seurauksena uramahdollisuuksien supistuminen. Tuomareilla tulee olla ja säilyä riittävän monipuolinen tuntuma eri oikeudenaloihin ja kyky hallita niitä työssään ja urallaan. Sitä vastoin on tärkeää, että myös tuomareiden keskuudessa voidaan lisätä ja vahvistaa erityisosaamista eli syvällisempää perehtymistä tietyn oikeudenalan kysymyksiin. Asiat tulisi kuitenkin järjestää niin, ettei erityisalasta tule ainoaa, muut poissulkevaa rakkautta. Tuomarin ammatissa on suotavaa pitää useita peräkkäisiä ja jopa samanaikaisia syvempiä erityissuhteita valittuihin oikeudenaloihin. Varsinkaan näin pienessä maassa ei tulla toimeen tuomareilla, jotka ovat ammatillisessa mielessä pysyvästi ”monogamisia” yhden alan ihmisiä, vaan tarvitsemme laaja-alaisempaa ja monipuolisempaa osaamista, jota voi syventää erityisaloilla. Pysyvän ja rajatun erikoistumisen varaan emme voi rakentaa. Tavoista, joilla erityisosaamista sekä sen kehittämisen ja hyödyntämisen mahdollisuuksia voidaan parantaa, on tarpeen käydä lähitulevaisuudessa rakentavaa yhteistä keskustelua.

Kaksi vuotta sitten tuomaripäivän teemana oli tuomioistuinten riippumattomuus. Tänään voidaan todeta, ettei aihe ole menettänyt ajankohtaisuuttaan, vaan eteen tulee aivan odottamattomiakin ongelmia. Oikeusministeriön avaintuomarihanke oli tästä valitettava esimerkki, etenkin koska asia jostakin syystä tuli esiin hyvin yllättäen ja ilman että siitä olisi käyty sellaisia esikeskusteluja, joissa periaatteelliset kysymykset olisi voitu käsitellä ennen asian etenemistä toimeenpanovaiheeseen. Hyvänä puolena tässä episodissa voi kuitenkin nähdä sen, että tässä yhteydessä on tullut analysoiduksi - myös ulkopuolisten asiantuntijoiden voimin – yleisesti tärkeitä kysymyksiä, jotka näköjään liian pitkään ovat olleet vailla riittävää tarkastelua. Meillä on paljon kehittämistyötä tehtävänä, mutta hyvätkin pyrkimykset täytyy toteuttaa tavoilla, jotka ovat sopusoinnussa valtiosääntö­periaatteiden kanssa.

Sama koskee oikeuslaitoksen sisäistä kehittämistyötä. Hyvät päämäärät eivät pyhitä keinoja, jos menettelytavoissa on arveluttavia piirteitä. Jatkossa tulisi pitää tarkoin huolta siitä, että erilaiset laatuhankkeet ja muut vastaavat pyrkimykset pysyvät tuomarin riippumattomuuden kannalta hyväksyttävissä puitteissa. Lainkäytön yhtenäisyys on erittäin tärkeä asia, mutta senkin vaalimisessa käytettävien keinojen tulee olla sopusoinnussa muiden kantavien periaatteiden, kuten tuomarin riippumattomuuden kanssa. Näihin puitteisiin sopivat huonosti järjestelyt, joissa ilman toimivaltaperustaa laaditaan yleisiä linjauksia siitä, miten tulevaisuudessa tulisi tuomita, ja sitoutetaan tuomareita tällaisiin suosituksiin. Järjestynyt ammatillinen keskustelu on sitä vastoin asia, jonka tarpeellisuus ja hyödyllisyys on täysin kiistaton, samoin kuin tarve aikaansaada nykyistä parempaa tietopohjaa rangaistuskäytännöstä tilastotietoja tarkemmalla ja analyyttisemmällä pohjalla.

Oikeusministeri Brax viittasi tuomioistuinten johtamiseen ja sen kehittämiseen. Tämä onkin ajankohtainen teema päällikkötuomareiden keskuudessa. Yleisten tuomioistuinten seuraavan päällikköforumin teemana on nimenomaan tuomioistuinten johtaminen erityispiirteineen. Aihetta tullaan käsittelemään eri näkökulmia ja käytännön kokemusta edustavien koti- ja ulkomaisten asiantuntijoiden kanssa.

Tänään tullaan paljon puhumaan etiikasta ja erityisesti tuomarin etiikasta, joten lopuksi vielä muutama sana myös tästä päivän teemasta.

Eri ammattien ja myös eri lakimiesammattien välillä on eroja siinä, millä tavoin tehtävään kuuluvia ammattieettisiä sääntöjä on asetettu. Tuomarien toimintaa ohjaava normisto on hyvin pitkälle oikeudellisesti sitovaa, lakisääteistä perua. Riippumattomuus, puolueettomuus, syrjimättömyys, tasapuolisuus – tämän kaltaiset keskeiset velvollisuudet perustuvat jo oikeudellisesti sitoviin normilähteisiin. Tuomarin velvollisuudet ovat siksi pitkälti oikeudellisia eivätkä ”vain” eettisiä velvollisuuksia. Toisaalta riippumattomuuteen kuuluva virassapysymisoikeus ja siihen liittyvä ulkoisen kontrollin rajallisuus tekevät tärkeäksi vahvan henkilökohtaisen sitoutumisen sekä oikeudellisiin että ammattieettisiin velvollisuuksiin. Voidaankin ehkä sanoa, että tuomarin tärkein eettinen velvollisuus on tunnollisuus tehtävän hoidossa ja siihen kuuluvien velvollisuuksien täyttämisessä.

Vaikka tuomarin osalta ammatilliset velvollisuudet on suurelta osin ankkuroitu oikeudellisesti sitoviin normeihin, myös ammattieettisille periaatteille jää toki sijaa, tärkeääkin sijaa. Ajatellaanpa esimerkiksi tuomarin riippumattomuutta. Siinä on yhtäältä kysymys oikeudellisesta, lakiin perustuvasta suojasta ulkopuolista painostusta ja muuta epäasiallista vaikuttamista vastaan. Virassapysymisoikeus turvaa sitä, että tuomarille ei voi antaa potkuja esimerkiksi sen vuoksi, että hän on tehnyt vallanpitäjille epämieluisia ratkaisuja. Toisaalta riippumattomuus on myös tuomarin velvollisuus, ja sellaisena sillä on myös eettisiä ulottuvuuksia. Riippumattomuus edellyttää vahvaa ja horjumatonta integriteettiä. Tuomaria sitoo laki, mutta se jättää usein harkintavaltaa. Myöskään harkinta­valtansa käytössä tuomarin täytyy olla uskollinen tehtävälleen, toimia tasapainoisesti, vakaasti, johdon­mukaisesti ja avoimesti yleisiä oikeus- ja tulkinta­periaatteita noudattaen sekä yhden­mukaisuutta, järkeä, oikeudenmukaisuutta ja kohtuutta vaalien. Tuomari ei saa olla tuulten haistelija tai kulloinkin pinnalla olevien yleisten mielialojen myötäilijä eikä kallistella ratkaisujaan sen mukaan, mistä ilmansuunnasta on tullut tai odotettavissa äänekkäintä arvostelua tai muuten voidakseen pysytellä suojassa vihureilta. Riippumattomuuteen liittyvän oikeudellisen ja eettisen velvollisuuden raja-alue ei aina ole selväpiirteinen, mutta kumpikin aspekti on hyvin tärkeä.

Hyvät kuulijat –

Oikeusministeri Braxin tavoin haluan korostaa avoimen ja rakentavan kommunikaation merkitystä pyrkiessämme vastaamaan oikeuslaitoksen moniin kehittämishaasteisiin. Tuomaripäivä, joka tänään on saanut koolle ennätyksellisen suuren osallistujajoukon, on yksi erinomainen tilaisuus ajatusten ja kokemusten vaihtoon.

Toivotan teille kaikille antoisaa ja virkistävää tuomaripäivää!