Lausunto jatkokäsittelylupamenettelystä hovioikeudessa

Oikeusministeriölle

Oikeusministeriön lausuntopyyntö 27.6.2008 (OM02:00/2007, OM1/021/2007)

Lausunto komiteanmietinnöstä 2008:3 (jatkokäsittelylupa hovioikeudessa)

Oikeusministeriö on kirjeellään 27.6.2008 nro OM 02:00/2007, OM1/021/2007 pyytänyt korkeimmalta oikeudelta lausunnon muutoksenhakulupatoimikunnan mietinnöstä 17.6.2008 (komiteanmietintö 2008:3).

Lausunnossa otetaan kantaa ensi sijassa seikkoihin, jotka ovat yleisen muutoksenhakuoikeuden ja lain soveltajan kannalta keskeisiä.

MENETTELY HOVIOIKEUDESSA

Esityksen tavoitteista

1. Hovioikeusmenettely uudistettiin perusteellisesti vuonna 1998 voimaan tulleilla säännöksillä. Näihin säännöksiin on sen jälkeen jo tehty muutoksia, joista merkittävimmät ovat 1.10.2003 voimaan tulleet seulontamenettelyä koskevat säännökset. Menettely ei kuitenkaan ole tämänkään jälkeen toiminut odotusten mukaisesti, vaan hovioikeudet ovat joutuneet käsittelemään kokonaan uudelleen suuren osan sen käsiteltäväksi saatetuista jutuista. Tämä on varsinkin alkuvaiheessa johtanut hovioikeuksien ruuhkautumiseen ja oikeudenkäyntien pitkittymiseen. Erityisesti pääkäsittelyn järjestämistä koskevia säännöksiä on pidetty joustamattomina. Niiden soveltamisessa on lisäksi edelleenkin epäyhtenäisyyttä. Seulontamenettely ei liioin ole riittävästi mahdollistanut hovioikeuden työskentelyn asianmukaista kohdentamista.

2. Nyt esitettyjen muutosten tavoitteena on parantaa hovioikeuden mahdollisuuksia kohdentaa työ päätehtävänsä, käräjäoikeuden ratkaisujen oikeellisuuden kontrolloinnin ja niissä olevien virheiden oikaisun kannalta tarkoituksenmukaisesti. Jatkokäsittelylupajärjestelmällä pyritään siihen, ettei hovioikeuden enää tarvitsisi tutkia kokonaisuudessaan kaikkia käräjäoikeudessa selvästi oikein ratkaistuja juttuja. Pääkäsittelysäännöksiä väljentämällä tähdätään juttujen kohdennetumpaan käsittelyyn pääkäsittelyssä.

3. Esityksen tavoitteet ovat muutoksenhakumenettelyn tarkoituksen ja tuomioistuinjärjestelmän toiminnan kannalta tarkoituksenmukaisia ja hyväksyttäviä. Harkintavallan ja jouston lisäämisellä on kuitenkin myös kääntöpuolensa, koska samalla menettelyllisen yhdenmukaisuuden turvaaminen väistämättä vaikeutuu. Siitä huolimatta korkein oikeus pitää mietinnön keskeisiä uudistusehdotuksia perusratkaisuiltaan hyväksyttävinä. Olennaista on, että jokainen hovioikeus tunnollisesti ja vastuullisesti omaksuu sille ylioikeutena kuuluvan tehtävän ja saa siihen riittävän vahvat edellytykset.

Jatkokäsittelylupa

4. Ehdotettu jatkokäsittelylupajärjestelmä muistuttaa pääpiirteiltään hovioikeusuudistuksen yhteydessä vuonna 1997 esitettyä muutoksenhakulupajärjestelmää (HE 33/1997 vp). Korkein oikeus on jo aikaisemmissa lausunnoissaan kannattanut järjestelmää, jolla voitaisiin parantaa hovioikeuksien mahdollisuuksia kohdentaa voimavaransa tarkoituksenmukaisella ja samalla asian laadun vaatimalla tavalla, oikeudenkäynnin osapuolten oikeusturvaa kuitenkaan vaarantamatta (esim. lausunto valtioneuvostolle 2.5.1996 OH 96/77 ja lausunto 16.3.2005 OH2005/18). Aihetta poiketa tästä kannasta ei ole.

5. Ehdotettu lupajärjestelmä ei rajoittaisi muutoksenhakuoikeutta. Käräjäoikeuden ratkaisun oikeellisuus kaikissa valitusasioissa - käsiteltävän asian laadun kulloinkin edellyttämällä tavalla ja laajuudessa - tutkittaisiin hovioikeudessa. Riita-asiassa rahamääräiseen häviöarvoon ja rikosasiassa tuomittuun rangaistukseen tai laissa säädettyyn rangaistusasteikkoon sidotun lupajärjestelmän voidaan myös arvioida täyttävän sen selkeydelle asetettavat vaatimukset. Tällä tavoin toteutettavalle lupajärjestelmälle ei korkeimman oikeuden käsityksen mukaan ole perustuslaista tai Suomea sitovista kansainvälisistä sopimuksista johtuvia esteitä.

6. Erona seulonnan ja ehdotetun lupajärjestelmän välillä olisi lähinnä säännösten soveltamisala. Seulontamenettely koskee kaikkia valituksia, kun taas lupajärjestelmä koskisi vain laissa määriteltyjä, vähäisempiä asioita. Valituksen seulominen näyttökysymyksissä ei ole mahdollista, kun taas jatkokäsittelylupa voitaisiin näyttökysymyksissäkin tietyissä rajoissa evätä. Yhteistä järjestelmille on pyrkimys karsia selvästi aiheettomina pidettävät valitukset täystutkintaisesta menettelystä heti käsittelyn alkuvaiheessa. Lupajärjestelmää rajoitettuine käyttöaloineen voidaan pitää selkeänä.

7. Kansainvälisen vertailun mukaan rahamääräinen arvoraja on tyypillinen riita-asioissa käytetty rajaustapa. Useimpien yksityishenkilöiden kannalta nyt ehdotettu 10 000 euron häviöraja on kuitenkin korkeahko.

8. Toisin kuin hallituksen esityksessä 33/1997 vp ehdotettiin, häviöarvo laskettaisiin hovioikeudessa esitettävän vaatimuksen ja käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen perusteella. Käsitettä häviöarvo (häviö ennen valitusta) vastaisi kuitenkin paremmin aikaisemmin ehdotettu laskentatapa, jonka mukaan käräjäoikeudessa esitettyä vaatimusta verrattaisiin käräjäoikeuden tuomion lopputulokseen. Näin ilmaistuna häviöarvo ja jatkokäsittelyluvan tarve olisi myös selvillä heti käräjäoikeuden ratkaisun perusteella. Käräjäoikeudessa annettava muutoksenhakuohjaus voisi tästä huolimatta olla nyt esitetyn tavoin yleisluontoinen, lupajärjestelmän soveltamisalan ja lupaperusteet kuvaava ohjaus. Korkein oikeus pitää häviöarvon kumpaakin yllä esitettyä laskentatapaa mahdollisena.

9. Häviöarvon laskemisen tulisi joka tapauksessa olla mahdollisimman yksinkertainen toimenpide. Mietinnön yksityiskohtaisiin perusteluihin sisältyvistä esimerkeistä (s. 114 - 117) päätellen näin ei välttämättä aina ole. Ylimääräistä työtä voi teettää myös saatavalle käräjäoikeuden ratkaisun antamiseen mennessä kertyneen koron laskeminen. Vaarana onkin, että hovioikeuden voimavaroja kuluu suhteettomasti lupakynnyksen tutkimiseen. Kuten mietinnön perusteluissa todetaan, rajatapauksissa jatkokäsittelylupa tulisi mieluummin myöntää kuin käyttää runsaasti aikaa luparajojen pohdintaan.

10. Rikosasioissa lupakynnys määräytyisi toisaalta vastaajan, toisaalta syyttäjän ja asianomistajan kohdalla eri tavoin, ja luvan tarve määräytyisi siten asia- ja asianosaiskohtaisesti. Syyttäjällä tai asianomistajalla voisi olla suora valitusoikeus asiassa, jossa vastaaja tarvitsisi luvan. Vaikka tällaista lopputulemaa voidaan pitää ristiriitaisena, on oletettavaa, että aidossa epäselvyystilanteessa asia tutkitaan hovioikeudessa kokonaisuudessaan. Korkein oikeus katsoo esityksen olevan tältäkin osin toteuttamiskelpoinen.

Luvan myöntämisperusteet

11. Jatkokäsittelylupa olisi ehdotetun 25a luvun 10 §:n 1 momentin mukaan myönnettävä, jos
1) ilmenee aihetta epäillä käräjäoikeuden ratkaisun oikeellisuutta;
2) lain soveltamisen kannalta muissa samanlaisissa asioissa on tärkeä myöntää asiassa jatkokäsittelylupa; tai
3) luvan myöntämiseen on painava syy (ehdotettu OK 25a luvun 10 §:n 1 momentti).

Näihin perusteisiin korkeimmalla oikeudella ei ole huomauttamista.

12. Ehdotetun säännöksen 2 momentin mukaan lupakynnys olisi 1 momentissa tarkoitettua korkeampi, jos kysymys on yksinomaan näytön uudelleen arvioinnista. Yksinomaan näytön uudelleen arviointia varten jatkokäsittelylupaa ei tarvitsisi myöntää, “ellei käräjäoikeuden ratkaisun oikeellisuutta ole perusteltua aihetta epäillä valituksessa esitettyjen seikkojen perusteella”.

13. Ehdotuksessa ei ole vakuuttavasti perusteltu sanottua lupakynnysten eroa. Kielellinen ero käsitteiden “aihetta epäillä” ja “perusteltua aihetta epäillä” on vähäinen. Käytännön ratkaisutilanteissa eron tekeminen on vaikeaa ja hyvin tapauskohtaista, mikä on omiaan aiheuttamaan epäyhtenäisyyttä oikeuskäytännössä. Usein näyttö- ja oikeudelliset kysymykset myös kytkeytyvät yhteen.

14. Säännösehdotusta puoltaa se, että kriteeri “perusteltua aihetta epäillä” kytkettäisiin siihen, kuinka perustellusti käräjäoikeuden tuomiosta ilmenevää näytön arviointia on kyetty valituskirjelmässä horjuttamaan. Perusteluvaatimus voi sinänsä johtaa valituskirjelmien tarpeettomaan laajuuteen, mistä aikaisempien uudistusten yhteydessä on pyritty eroon. Valituskirjelmän perusteluja koskeva vaatimus on kuitenkin asianmukainen, koska sen arviointi, onko käräjäoikeuden ratkaisun oikeellisuutta syytä epäillä, tehdään kaikissa - myös näyttöä koskevissa - tapauksissa valituskirjelmästä ja käräjäoikeuden ratkaisusta ilmenevien seikkojen perusteella.

15. Eräänä vaihtoehtona esitetylle voisi olla, että 2 momentin säännös nyt ehdotetussa muodossaan jätettäisiin pois ja yhdeksi lupakriteeriksi 1 momentin 1 kohtaan lisättäisiin 2 momentin lopusta ilmenevä luvanmyöntämisperuste. Sen mukaan lupa tulisi myöntää, "jos ratkaisun oikeellisuutta ei ole mahdollista arvioida jatkokäsittelylupaa myöntämättä". Näin korostettaisiin sitä, että lupa tulisi yleensä myöntää, jos näytön arviointi on riitautettu ja jos näyttökysymyksen perustelu on puutteellinen tai epäselvä.

16. Säännöksen 1 momentti voitaisiin muotoilla esimerkiksi seuraavasti:

Jatkokäsittelylupa on myönnettävä, jos
1) ilmenee aihetta epäillä käräjäoikeuden ratkaisun oikeellisuutta tai jos sitä ei ole mahdollista arvioida jatkokäsittelylupaa myöntämättä;
2) lain soveltamisen kannalta muissa samanlaisissa asioissa on tärkeää myöntää asiassa jatkokäsittelylupa; tai
3) luvan myöntämiseen on muu painava syy.

Säännöksen 2 momenttiin otettaisiin säännös, jonka mukaan jatkokäsittelyluvan myöntämisharkinta on tehtävä valituksessa esitettyjen seikkojen perusteella. – Toimikunnan ehdottamassa muodossa 2 momentin kirjoitustapa kaksinkertaisine kieltosanoineen on joka tapauksessa kielellisesti virheellinen ja jo siitä syystä korjausta vaativa.

Hovioikeuden kokoonpano

17. Esityksen mukaan jatkokäsittelyluvasta päätettäisiin pääsääntöisesti samassa kokoonpanossa kuin asiat käsitellään hovioikeudessa muutoinkin. Luvan myöntämisestä voisi kuitenkin päättää yksikin jäsen. Ehdotus on tältä osin lähtökohtaisesti perusteltu.

18. Esitys kuitenkin merkitsisi, että jatkokäsittelylupa-asioita ratkaistaisiin myös hovioikeuslain 9 §:n mukaisessa niin sanotussa kevennetyssä kokoonpanossa. Kun kaikista rikosasioista lähes puolet ratkaistaan tässä kokoonpanossa ja kun jatkokäsittelylupa-asioista valtaosa kuuluisi kokoonpanon toimivaltaan, merkittävä osa jatkokäsittelylupa-asioista tulisi ratkaistavaksi kevennetyssä kokoonpanossa.

19. Jatkokäsittelyluvan myöntämisen tärkein peruste olisi, että ilmenee aihetta epäillä käräjäoikeuden ratkaisun oikeellisuutta. Eräänä oikeusturvan takeena toisaalta olisi, että hakemus voitaisiin hylätä vain silloin, kun hovioikeuden kokoonpano on siitä yksimielinen. Tällaisessa tilanteessa voidaan pitää perusteltuna vaatimusta siitä, että hovioikeuden kokoonpano on mahdollisimman vahva ja sen kaikki jäsenet kokeneita ja riippumattomia tuomareita.

20. Kevennettyyn kokoonpanoon saavutetaan kuitenkin kelpoisuus jo verraten vähäisellä ja usein yksipuolisella kokemuksella. Varsinaisesti ongelmallista on lisäksi se, voiko esittelijäjäsenen tapauskohtainen tuomarinasema täyttää tuomarin riippumattomuudelle lainsäädännössä asetetut vaatimukset.

21. Antaessaan lausuntoa hallituksen esityksestä laiksi hallinto-oikeuslain muuttamisesta (HE 85/2005 vp) perustuslakivaliokunta on todennut (PeVL 2/2006 vp), ettei hallinto-oikeuksiin esitetty vastaavanlainen esittely- tai tapauskohtainen tuomarinasema ole hyvin sopusoinnussa tuomarin erottamattomuuteen ja siten tuomarin riippumattomuuteen perustuslaista ja Euroopan ihmisoikeussopimuksesta kohdistuvien vaatimusten kanssa. Tämän johdosta lakivaliokunta on sanotusta esityksestä antamassaan mietinnössä (LaVM 9/2006 vp) kiinnittänyt huomiota myös hovioikeuslain 9 §:n kokoonpanosäännökseen ja katsonut, että hovioikeusmenettelyn vastaisen kehittämisen yhteydessä on perustuslakivaliokunnan lausunnon perusteella arvioitava säädetyn kokoonpanon asianmukaisuutta.

22. Kun esittelijän asema hovioikeuden kokoonpanon jäsenenä on edellä todetuin tavoin ongelmallinen, lupajärjestelmän käyttöönotto lisää entisestään paineita luopua kevennetystä kokoonpanosta. Tuomarin riippumattomuudelle asetettavista perustuslaillisista vaatimuksista ei ole asianmukaista tinkiä esimerkiksi resurssisyistä.

Pääkäsittely

23. Hovioikeuden pääkäsittelyn toimittamisvelvollisuutta koskevat säännökset ovat tiukat. Tähän on ollut sinänsä aihetta, kun pääasiallisesti kirjallisesta prosessista vuonna 1998 siirryttiin toisenlaiseen, laajamittaisesti suulliseen ja välittömään pääkäsittelymenettelyyn. Säännösten ehdottomuudesta johtuen pääkäsittely on kuitenkin jouduttu toimittamaan silloinkin, kun aihetta siihen ei välttämättä olisi ollut, ja toisaalta juttuja on jouduttu palauttamaan uudelleen käsittelyä varten, kun hovioikeudet ovat tulkinneet säännöksiä väljemmin kuin ne sallivat ja lisäksi epäyhtenäisesti. Säännösten jouston lisäämiseen on perusteltua tarvetta, joskin tällaisesta uudistuksesta edellä jo mainituin tavoin johtuu, että hovioikeudelle ylioikeutena kuuluvan tehtävän vastuullisuus korostuu.

24. Korkein oikeus lausuikin selvitysmiehen mietinnöstä vuonna 2005 antamassaan lausunnossa pitävänsä tarpeellisena, että hovioikeuksien mahdollisuutta välttää tarpeettomia pääkäsittelyjä parannetaan. Korkein oikeus katsoi, että jatkotyön yhteydessä olisi pohdittava, voidaanko oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 14 ja 15 §:ien säännöksiä väljentää ja hovioikeuden harkintavaltaa ihmisoikeussopimuksen vaatimukset huomioon ottaen lisätä.

25. Toimikunta on ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisun Muttilainen v. Suomi perusteella päätellyt, että tilanteessa, jossa ylioikeus nykyisen 26 luvun 15 §:n kaltaisen säännöksen voimassa ollessa arvioi alemmassa oikeusasteessa vastaanotetun todistelun oikeellisuutta, todistajien kuulematta jättäminen tulee jo tämän seikan perusteella todennäköisesti aina olemaan myös ihmisoikeusloukkaus (s. 33). Toimikunta on toisaalta todennut, että ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 3 kappaleen c kohta turvaa syytetyn oikeuden puolustautua henkilökohtaisesti tai valitsemansa avustajan välityksellä, mikä vähimmäisoikeus tietyissä tilanteissa ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan edellyttää syytetyn kuulemista henkilökohtaisesti.

26. Toimikunta ehdottaakin - edellä todettuun viitaten - pääkäsittelyä koskevien säännösten sisältöä, keskinäistä suhdetta ja rakennetta muutettaviksi. Kynnys pääkäsittelyn toimittamiselle asianosaisen vaatimuksesta olisi nykyistä alhaisempi ja sitä koskeva 26 luvun 14 §:n säännös nykyistä käytäntöä velvoittavampi. Lähtökohtaisesti pääkäsittely toimitettaisiin vain asianosaisen vaatimuksesta, mutta se voitaisiin tarvittaessa toimittaa myös viran puolesta. Pääkäsittelyä ei tarvitsisi asianosaisen pyynnöstä kuitenkaan toimittaa, jos asiassa ei ole 15 §:n perusteella otettava vastaan suullista todistelua ja jos pääkäsittelyn toimittaminen olisi muutoinkin selvästi tarpeetonta huomioon ottaen erityisesti asian laatu ja merkitys asianosaisille.

27. Viran puolesta toimitettavaa pääkäsittelyä koskeva luvun nykyiseen 15 §:ään sisältyvä velvoite poistettaisiin. Toisaalta luottamusperiaatteesta johtuen käräjäoikeuden ratkaisua ei 16 §:n mukaan saisi pääsääntöisesti muuttaa, ellei näyttöä otettaisi hovioikeudessa uudelleen vastaan. Kuten nykyisinkin, tästä säännöstä voitaisiin erityisestä syystä ja rikosasian vastaajan eduksi poiketa.

28. Säännökset jättävät hovioikeudelle jossain määrin nykyistä enemmän harkintavaltaa. Samalla ne korostavat toisaalta asianosaisen oikeutta määrätä oikeudenkäyntimenettelystä ja oikeutta tulla suullisesti kuulluksi, toisaalta sitä, että harkinnassa, onko pääkäsittely hovioikeudessa selvästi tarpeeton, merkityksellistä on erityisesti asian laatu ja merkitys asianosaiselle.

29. Pääkäsittely tulisikin ilmeisesti varsin usein toimitettavaksi lähinnä rikosasian valittajan kuulemiseksi “suppeassa pääkäsittelyssä”. Mietinnön perustelujen mukaan suppeaan pääkäsittelyyn ei kutsuttaisi kaikkia käräjäoikeudessa kuultuja henkilöitä, vaan pääkäsittelyn laajuus jäisi hovioikeuden tarkoituksenmukaisuusharkinnan varaan (s. 84).

30. Luvun 18 §:n 4 momenttiin lisättäväksi ehdotetun virkkeen mukaan "jos virallisen syyttäjän kuuleminen ei ole hovioikeuden harkinnan mukaan tarpeellista, voi hän olla poissa pääkäsittelystä". Oikean rangaistuksen määrääminen on, kuten mietinnössä todetaan, viime kädessä tuomioistuimen tehtävä. Pohdittavaksi kuitenkin jää, millaiseksi tuomioistuimen rooli muodostuu syyttäjän ollessa tavoitettavissa vain puhelimitse. On vaarana, että prosessin akkusatorinen luonne hämärtyy. Tähän nähden säännöksen ottamista lakiin on syytä pohtia, vaikka siihen saattaakin olla syyttäjien näkökulmasta tarvetta.

31. Merkittävä pääkäsittelyä ja sen laajuutta koskeva kysymys olisi edelleen se, onko asiassa kysymys suullisen todistelun uskottavuudesta. Luvun 15 §:n 1 momentista ilmenevän pääsäännön mukaan suullinen todistelu olisi otettava tarpeellisin osin uudelleen vastaan, kun näyttöratkaisu on riitautettu. Todistelua ei kuitenkaan tarvitsisi ottaa uudelleen vastaan, jos käräjäoikeuden vastaanottaman näytön arvioinnin oikeellisuudesta ei voi jäädä kirjallisen oikeudenkäyntiaineiston perusteella mitään varteenotettavaa epäilystä. Kynnys suullisen näytön vastaanottamiselle olisi siten lähtökohtaisesti varsin alhainen. Samalla ehdotus korostaa asianosaisen oikeusturvan kannalta keskeisellä tavalla käräjäoikeuden tuomion perustelujen selkeyden ja seikkaperäisyyden merkitystä.

32. Toisin kuin nykyisessä laissa, jossa velvollisuus pääkäsittelyn toimittamiseen on kytketty siihen, riippuuko asian ratkaiseminen käräjäoikeudessa vastaanotetun suullisen todistelun uskottavuudesta, ehdotuksen mukaan ratkaisevaa olisi, voiko käräjäoikeuden suorittaman näytön arvioinnin oikeellisuudesta jäädä varteenotettavaa epäilystä. Tähän liittyvä jouston lisääntyminen merkitsee samalla väistämättä myös tulkinnanvaraisuuden lisääntymistä, sillä suullisen todistelun uskottavuuden arviointiin perustuvan näytön arvioinnin kontrollointi yksinomaan kirjallisen aineiston perusteella ei ole ongelmatonta. Säännösten joustavuuden lisääminen näyttää kuitenkin tarpeelliselta. Tällöinkin hovioikeuksien on soveltamiskäytännössään kyettävä huolehtimaan oikeusturvan asianmukaisesta ja riittävän yhtenäisestä toteutumisesta.

33. Pääkäsittelyn toimittamista koskevissa säännösehdotuksissa on kuitenkin eräitä lakiteknisiä ongelmia. Ehdotetun 14 §:n 2 momentin mukaan ”pääkäsittelyä ei kuitenkaan tarvitse toimittaa, jos asiassa ei ole otettava vastaan suullista todistelua 15 §:n perusteella”. Ehdotetun 15 §:n 1 momentti puolestaan alkaa sanoilla ”jos pääkäsittely toimitetaan ja asiassa on kysymys käräjäoikeuden suullisen todistelun uskottavuudesta tekemästä arviosta, käräjäoikeudessa vastaanotettu suullinen todistelu otetaan tarpeellisilta osiltaan vastaan”. Säännösten vaikealukuisuus ja niiden keskinäinen suhde korjautuisi, jos ehdotuksen 14 §:n 2 momentti alkaisi esimerkiksi seuraavasti:"Pääkäsittelyä ei kuitenkaan tarvitse toimittaa, jos asiassa ei 15 §:n 1 momentin toisen virkkeen johdosta ole otettava vastaan suullista todistelua ja pääkäsittelyn toimittaminen on muutoinkin tarpeetonta ottaen huomioon..."

Tiedoksiantoa koskeva muutosehdotus

34. Toimikunta ehdottaa muutettavaksi 26 luvun 28 §:n 1 momentissa säädeltyä pääkäsittelykutsun tiedoksiantotapaa siten, että muutoksenhakija ja valitukseen vastannut voitaisiin kutsua pääkäsittelyyn hänen viimeksi ilmoittamaansa prosessiosoitteeseen lähetetyllä kirjeellä, ei enää saanti- tai vastaanottotodistusta vastaan taikka haastemiehen välityksellä. Tämä tarkoittaisi käytännössä sitä, että kutsu voitaisiin antaa tiedoksi valittajan asiamiehelle, ja että hovioikeus vasta toissijaisesti pyrkisi saamaan kutsun tiedoksi puhelimitse ja posti- tai sähköpostiosoitteeseen. Vaikka valittajaa ei tavoitettaisi, valitus jäisi valittajan jäädessä pääkäsittelyyn saapumatta sillensä.

35. Muutosehdotus on kokonaisuus huomioon ottaen perusteltu. Esitettyjen säännösten mukaan pääkäsittely tulee pääsääntöisesti toimitettavaksi nimenomaan valittajan vaatimuksesta. Muiden asianosaisten oikeussuojan tarve ja menettelyn tehokkuus edellyttävät, että valittajan myötävaikutusvelvollisuuden laiminlyönti on tehokkaasti sanktioitu. Myös suppea pääkäsittely edellyttää nimenomaan valittajan paikallaoloa. Takaisinsaanti sillensäjättämispäätökseen on edelleen mahdollinen, jos kutsun tiedoksisaantia on kohdannut laillinen este. Jollei käräjäoikeuden ratkaisuun tyytymätön valittaja pidä pääkäsittelyvaatimustaan niin tärkeänä, että hänet olisi asiansa vireilläoloaikana mahdollista normaalein yhteydenottokeinoin tavoittaa, jo muutoksenhakemus tulisi - asiamiehen siitä asiaan kuuluvalla tavalla päämiestään informoitua - pystyä rajoittamaan siten, ettei pääkäsittelyä tällaisessa tilanteessa vaadittaisi.

MENETTELY KORKEIMMASSA OIKEUDESSA

Ennakkopäätöskysymys ja ennakkopäätösvalitus

36. Toimikunta ehdottaa muutoksenhakujärjestelmämme tehostamiseksi kahta uutta instrumenttia: ennakkopäätöskysymys- ja ennakkopäätösvalitusmenettelyä. Molemmat tarkoittavat menettelyä, jossa käräjäoikeuden käsiteltävänä oleva asia voidaan hovioikeusvaihe ohittaen saattaa korkeimman oikeuden tutkittavaksi. Molemmat menettelyt tulisivat kysymykseen lähinnä sellaisissa tilanteissa, joissa ratkaistavana olisi ennakkopäätösarvoa sisältävä oikeuskysymys. Kumpikin järjestely olisi käyttöalaltaan rajattu, mutta molemmissa keskeisenä päämääränä on palvella asianosaisten ja käytännön oikeuselämän tarpeita nopeuttamalla tietyissä tilanteissa mahdollisuutta vastata selkeisiin prejudikaattitarpeisiin. Tällöin asianosaisille aiheutuu vähemmän kustannuksia ja ajanhukkaa, ja muita vastaavia riitoja voidaan ripeämmin ehkäistä ennalta.

Ennakkopäätösvalitus

37. Ennakkopäätösvalitus koskee tilannetta, jossa käräjäoikeus on jo ehtinyt käsitellä asian ja antaa ratkaisunsa. Valitustie kulkisi hovioikeuden asemesta korkeimpaan oikeuteen. Hovioikeusvaiheen ohittamiseen olisi saatava vastapuolen todisteellinen suostumus. Korkeimmassa oikeudessa asiallinen ratkaisu edellyttäisi valitusluvan myöntämistä. Valitusluvan korkein oikeus voi ehdotuksen mukaan myöntää vain, jos lain soveltamisen kannalta tai oikeuskäytännön yhtenäisyyden vuoksi on tärkeää saattaa asia korkeimman oikeuden ratkaistavaksi.

38. Valituslupa voitaisiin myöntää myös oikeuskäytännön yhtenäisyyden vuoksi. Näin ollen menettely koskisi pelkästään tapauksia, joissa ratkaisulla on ennakkopäätösarvoa sanan suppeassa merkityksessä eli joissa lain aukollisuuden tai tulkinnanvaraisuuden vuoksi on tarvetta antaa alemmille oikeusasteille tulkintaohje. Lainkäytön yhtenäisyyden vaatimus saattaa aiheuttaa valitusluvan myöntämisen myös sellaisissa tapauksissa, joissa oikeuskäytäntö on jo täysin vakiintunut, mutta alempi oikeusaste on poikennut siitä jostain satunnaisesta syystä. Näissä tilanteissahan korkeimman oikeuden uudella ratkaisulla ei välttämättä enää ole sanottavaa ennakkopäätösarvoa.

39. Ehdotetun sääntelyn mukaan muutoksenhakukeinon valinta olisi valittajaa sitova ratkaisu. Tästä johtuu, että mikäli korkein oikeus ei myöntäisi valituslupaa, käräjäoikeuden ratkaisu jäisi pysyväksi eikä valittajalla siten enää olisi mahdollisuutta saattaa asiaa varsinaisin muutoksenhakukeinoin hovioikeuden tutkittavaksi. Jäljelle jäisivät ylimääräiset muutoksenhakukeinot, joihin turvautumista ehdotetut muutokset toteutuessaan saattaisivat lisätä.

40. Nykyisten käsitysten mukaan sellaista tuomioistuinjärjestelmää, jossa asianosainen saa asiansa tutkituksi kahdessa oikeusasteessa, pidetään riittävänä. Mikäli korkein oikeus ei myönnä ennakkopäätösperusteella valituslupaa, muutoksenhaulla saatava oikeussuoja jää ohueksi. Siihen nähden, että asianosaiset voivat alimman oikeusasteen ratkaisun jälkeen sopimuksin luopua muutoksenhakuoikeudesta, ehdotettu järjestely voinee olla tässäkin suhteessa hyväksyttävissä.

41. Ennakkopäätösvalitusta koskevat säädösehdotukset eivät korkeimman oikeuden mielestä sisällä vakavia periaatteellisia ongelmia, jotka antaisivat aiheen epäillä ehdotuksen toteuttamiskelpoisuutta. Sitä vastoin on ilmeistä, että erilaisia menettelyllisiä ongelmia esiintyy esimerkiksi asioissa, joissa on monia asianosaisia, joista osa haluaa turvautua ennakkopäätösvalitukseen ja osa normaaliin valitukseen. Eri asianosaisten välisissä suhteissa asia voi olla samanaikaisesti hovioikeuden ja korkeimman oikeuden käsiteltävänä. Tällöin esimerkiksi asian sisäiset riippuvuussuhteet voivat aiheuttaa hankalia tilanteita. Tällaiset kysymykset jäävät kuitenkin pakostakin oikeuskäytännössä ratkaistaviksi.

42. Ennakkopäätösvalitusta koskevalla sääntelyllä voidaan joissakin tapauksissa lyhentää oikeudenkäyntiä ja saavuttaa kustannusten säästöä. Mahdollisuus hovioikeuskäsittelyn ohittamiseen voi olla tältä kannalta hyödyllinen muun muassa tilanteissa, joissa eri puolilla maata on vireillä useita samaa oikeudellista tulkintakysymystä koskevia juttuja. Tällaisia tilanteita esiintyy toisinaan (esimerkiksi KKO:n ratkaisu 2006:68 koski kysymystä, johon liittyviä, lukuisia asianosaisia koskevia riita-asioita oli käsitelty useissa käräjä- ja hovioikeuksissa). Nyt ehdotetun mahdollisuuden puuttuessa myös tämän kaltaiset jutturyppäät usein viedään ensin eri käräjäoikeuksien ja sitten eri hovioikeuksien läpi ennen kuin tulkintaa ohjaava ennakkoratkaisu saadaan aikaan. Korkein oikeus puoltaa ennakkopäätösvalituksen käyttöönottoa.

Ennakkopäätöskysymys

43. Ennakkopäätöskysymystä koskevan uutuuden valmistelu mietinnössä on melko niukkasanaista eikä aihepiiriin liittyvää problematiikkaa ole analysoitu erityisen perusteellisesti. Ennakkopäätöskysymyksestä saattaisi tulla ennakkopäätösvalitusta selkeästi tehokkaampi keino käräjäoikeudessa vireillä olevassa asiassa esiintyvien, tulkinnallisesti merkittävien oikeuskysymysten pikaiseen ratkaisemiseen. Toisaalta on ilmeistä, että ennakkopäätösvalituksen ja ennakkopäätöskysymyksen mahdolliset käyttötilanteet olisivat jossain määrin toisistaan poikkeavat, minkä vuoksi niitä ei ole perusteltua pitää toistensa vaihtoehtoina.

44. Ennakkopäätösvalitus voi olla käyttökelpoinen etenkin sellaisissa asioissa, joissa on ensin selvitettävä näytönvaraisia tosiasiakysymyksiä ja joissa sen vuoksi on tarpeen oikeudenkäynti ja ratkaisu käräjäoikeudessa. Ennakkopäätöskysymyksen varaan rakentuva menettely puolestaan sopii lähinnä sellaisiin tilanteisiin, joissa on käsillä jo alun perin selväpiirteiseen tosiseikastoon kytkeytyvä, yleisesti merkityksellinen ja ripeää selvittämistä kaipaava laintulkintaongelma. Esimerkiksi lainuudistusten siirtymäsäännöksiin voi liittyä tämän kaltaisia tulkintakysymyksiä, joihin on tarpeen saada mahdollisimman nopeasti käytännöt yhtenäistävä ratkaisu. Toisinaan myös muutoin tulee esiin sellaisia oikeudellisia kysymyksiä, jotka eivät kytkeydy näytönvaraisiin tapauskohtaisiin seikkoihin ja joihin on käytännön oikeuselämässä selkeä tarve saada tulkintaohje mahdollisimman pian. Viime vuosilta esimerkiksi KKO:n ratkaisu 2007:43 koski sellaista selväpiirteistä laintulkintakysymystä, jota koskevia riita-asioita esiintyi kymmenittäin ympäri maata ja joka periaatteessa olisi soveltunut ennakkopäätöskysymyksen kautta ripeästi selvitettäväksi, jolloin monelta oikeudenkäynniltä olisi voitu välttyä kokonaan.

45. Ennakkopäätöskysymyksestä ehdotetaan oikeudenkäymiskaaren 30 lukuun lisättäväksi yksi eli 3 a pykälä. Sen mukaan käräjäoikeus voi päätöksellään siirtää käsiteltävänään olevassa asiassa ilmenevän kysymyksen (ennakkopäätöskysymys) korkeimman oikeuden ratkaistavaksi, jos asian osapuolet siihen suostuvat. Edellytyksenä ennakkopäätöskysymyksen tutkimiselle on, että korkein oikeus myöntää sen osalta valitusluvan. Valituslupa voidaan myöntää ainoastaan, jos lain soveltamisen kannalta muissa samanlaisissa tapauksissa on tärkeää saattaa kysymys korkeimman oikeuden ratkaistavaksi.

46. Hieman samanlaista sanontaa käytetään oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentissa. Sen mukaan valituslupa voidaan myöntää osittain. Tällöin valituslupa voidaan rajoittaa koskemaan “kysymystä” jonka ratkaiseminen on tarpeen oikeuskäytännön ohjaamiseksi tai valituslupaperusteen kannalta muutoin. Pykälän tarkoittamassa tilanteessa korkein oikeus ei kuitenkaan ratkaise mitään yksittäistä kysymystä vaan itse asian sen mukaan kuin kannanotto valitusluvan myöntämiseen johtaneeseen oikeuskysymykseen vaatii.

47. Vaikka ehdotetussa 3 a §:ssä puhutaankin kysymyksen “ratkaisemisesta”, tarkoitus ei ole, että korkein oikeus ratkaisi jutun lopullisesti joltain osin ja käräjäoikeus siihen sidottuna laatisi asiassa annettavan kokonaisratkaisun. Asiallisesti kysymys on korkeimman oikeuden kannanotosta ennakkopäätöksen arvoiseen laintulkintakysymykseen. Tilanne poikkeaa siis selvästi oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin mukaisesta tapauksesta.

48. Toteutuessaan menettely hienosäätäisi korkeimman oikeuden asemaa lainkäyttäjänä. Uudistuksen periaatteellista tai käytännöllistä merkitystä ei ole syytä liioitella. Menettelyn tosiasiallinen käyttöala olisi suppea ja tarkoitus puhtaasti käytännön tarpeita palveleva. Menettely ei ole sisällöltään eikä merkitykseltään rinnastettavissa esimerkiksi Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen toimintaan yhteisön oikeuden tulkitsijana, sillä viimeksi mainittu perustuu toimivallan jakoon yhteisön tuomioistuimen ja kansallisten tuomioistuinten välillä ja on siksi sekä laajamittaista että pakollista. Nyt ehdotettu kansallinen ennakkopäätöskysymystä koskeva menettely sitä vastoin olisi vain harvalukuisiin tilanteisiin sopiva ja kaikissa olosuhteissa sekä asianosaisten että käräjäoikeuden kannalta valinnainen menettelyvaihtoehto.

49. Korkein oikeus käyttää ylintä tuomiovaltaa riita- ja rikosasioissa. Ratkaisutoiminnassaan korkein oikeus voi antaa alemmille oikeusasteille tulkintasuosituksia ennakkopäätösten muodossa. Ratkaisutoimintaan liittymättömien suositusten antaminen ei sitä vastoin kuulu korkeimman oikeuden toimivaltaan. Asiaa valtiosääntöoikeuden kannalta tarkasteltaessa merkillepantavaa on, että ehdotuksen olennaisin vaikutus on nimenomaan siinä, että korkein oikeus voisi normaalimenettelyä aikaisemmin ottaa kantaa laintulkintakysymykseen vireillä olevassa asiassa, joka voi joka tapauksessa tulla viime kädessä korkeimman oikeuden ratkaistavaksi. Sen vuoksi ei voida sanoa, että ehdotetun menettelyn puitteissa tapahtuva lain soveltamista koskevan tulkintaratkaisun tekeminen merkitsisi periaatteellista muutosta korkeimman oikeuden asemaan lainkäytössä tai että tällainen menettely irtautuisi normaalista lainkäyttötoiminnasta.

50. Toimikunta ei ole käsitellyt kysymystä ennakkopäätöksen oikeudellisesta, tuomioistuinjärjestelmän sisäisestä sitovuudesta, mutta ilmeistä on, etteivät ehdotetut säännökset toteutuessaan muuttaisi korkeimman oikeuden ennakkopäätösten asemaa. Ennakkopäätöskysymyksen johdosta annettu ratkaisu ei siten sitoisi käräjäoikeutta tai hovioikeutta. Jos alemmat oikeudet eivät hyväksyisi korkeimman oikeuden kantaa ja asia sen vuoksi päätyisi vielä korkeimpaan oikeuteen, korkein oikeus voisi itsekin vahvennetun jaoston tai täysistunnon kautta irtautua aikaisemmasta tulkinnastaan.

51. Järjestelmän toimiminen edellyttää, että osataan esittää oikeat kysymykset. Korkeimman oikeuden olisi puolestaan huolehdittava siitä, että valituslupa myönnetään vain sellaisten kysymysten johdosta, joihin vastaaminen pysyy ehdotetun menettelyn piirissä.

52. Ehdotetulla menettelyllä olisi runsaasti hyviä puolia. Joissakin asioissa se mahdollistaisi kannanoton saamisen ratkaisun kannalta keskeiseen oikeuskysymykseen jo käräjäoikeusmenettelyn alkuvaiheessa. Tämä kohdistaisi käräjäoikeusmenettelyn oikeaan suuntaan, eliminoisi tarpeettomia vaatimuksia ja turhaa todistelua, lyhentäisi alioikeusmenettelyä sekä voisi tehdä muutoksenhaun hovioikeuteen ja korkeimpaan oikeuteen tarpeettomaksi. Tällöin myös oikeudenkäynnin kokonaiskustannukset laskisivat merkittävästi. Täyden hyödyn saaminen edellyttäisi luonnollisesti myös sitä, että korkeimman oikeuden tulisi ratkaista ennakkopäätöskysymyksiä koskevat valitusasiat varsin nopeasti. Koska voidaan olettaa, että useimmassa tapauksessa asian tosiseikasto olisi riidaton, asian nopea ratkaisu olisikin mahdollista.

53. Korkein oikeus pitää ehdotusta tarpeellisena ja toteuttamiskelpoisena.