KKO:2008:103

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Asian tausta

A oli pelaajasopimuksen nojalla pelannut työsuhteisena jalkapalloa X Oy:n jalkapallojoukkueessa. X Oy oli ottanut vakuutusyhtiöstä A:n hyväksi Urheilijaturva-nimisen vakuutuksen, joka oli urheilijoiden tapaturma- ja eläketurvasta annetun lain mukainen urheilijan tapaturmavakuutus.

A oli jalkapalloharjoituksissa 3.7.2004 sattuneen tapaturman seurauksena tullut pysyvästi kykenemättömäksi pelaamaan jalkapalloa. A oli työllistynyt 23.5.2005 alkaen Y Oyj:n palveluksessa muussa kuin urheilutyössä. A:n työansiot viimeksi mainitussa työsuhteessa olivat suuremmat kuin hänen ansionsa jalkapalloilijana olivat olleet.

Vakuutusyhtiö oli A:n tapaturman jälkeisen työkyvyn alentumisen selvittämiseksi verrannut A:n jalkapalloilijana ansaitsemaa vuosityöansiota hänen ansioihinsa Y Oyj:n palveluksessa. Koska ansio viimeksi mainitun työnantajan palveluksessa oli ylittänyt A:n urheilijana saaman vuosityöansion, vakuutusyhtiö oli 11.11.2005 antamallaan päätöksellä hylännyt A:n hakemuksen saada edellä mainitun vakuutuksen mukaista tapaturmaeläkettä.

Kanne Tampereen käräjäoikeudessa

A vaati vakuutusyhtiötä vastaan ajamassaan kanteessa, että vakuutusyhtiö velvoitetaan suorittamaan hänelle pysyvän työkyvyttömyyden johdosta 3.7.2005 alkaen 3.7.2015 saakka tapaturmaeläkettä, jonka suuruus oli 85 prosenttia 20 390 euron vuosityöansiosta indeksikorotuksineen.

Urheilijaturva-vakuutuksen ehtojen 2.1 ja 2.3 kohtien mukaan A:lla oli, tultuaan kykenemättömäksi pelaamaan jalkapalloa, oikeus vaatimaansa 10 vuoden mittaiseen tapaturmaeläkkeeseen. Urheilijoiden tapaturma- ja eläketurvasta annetun lain mukainen vakuutus ja sen mukainen urheilijan työkyvyttömyys merkitsi urheilukyvyttömyyttä. Y Oyj ei ollut urheilutyönantaja eikä A harjoittanut ko. työsuhteessa urheilua.

Vakuutusehdoissa ei ollut mainittu sellaisia seikkoja, joiden nojalla oikeus korvauksen epäämiseen olisi voinut olla muusta kuin urheilija-ammatista saatujen tulojen perusteella hyväksyttävää.

Jos oli tarkoitettu, että muut kuin urheilutulot voitiin ottaa huomioon, tätä ei ollut vakuutusehdoissa sovittu, ja ehdot olivat siten ristiriitaiset, puutteelliset ja epäselvät. Tällaisia ehtoja oli yleisten sopimusoikeudellisten tulkintasääntöjen mukaan tulkittava laatijansa eli tässä tapauksessa vakuutusyhtiön vahingoksi.

Vakuutuksen ehdot olivat urheilijoiden tapaturma- ja eläketurvasta annetun lain vastaiset, koska kyseisen lain tarkoitus oli taata tapaturmatapauksessa urheilijalle sosiaaliturva, ja kyseessä oli urheilua ja urheilijoita koskeva erityislaki. Lainsäätäjän tahto oli ollut, että urheilun tapaturmajärjestelmästä muodostui oma erillisjärjestelmänsä omine sääntöineen. Nimenomaisesti oli säädetty, ettei tapaturmavakuutuslaki koskenut urheilemista. Erityisesti oli syytä huomata, että tapaturmaeläkkeen määrän perustana olivat vain urheilusta saadut tulot.

A oli kyvytön hankkimaan itselleen ansiotuloja urheilemalla. Sen vuoksi hänet oli vakuutettu urheilukyvyttömyyden varalta. Erillisjärjestelmästä johtuen mikään muu olemassaoleva vakuutus ei kattanut hänen urheilutulojensa menetystä. Vaikka urheilukyvyttömyys olisi aiheuttanut myös muuta työkyvyttömyyttä, ei muusta työstä aiheutuvaa tulonmenetystä olisi korvattu urheilijoiden tapaturma- ja eläketurvavakuutuksesta. Sen vuoksi heikomman osapuolen suojan ja vakuutussopimukseen liittyvän "laatijan vahingoksi" -oikeusperiaatteen vuoksi tapaturmavakuutuslain 2 luvun 18 §:n muilla ansiotuloilla ei tässä yhteydessä voitu tarkoittaa mitään muita ansiotuloja kuin sellaisia ansiotuloja, jotka tulivat urheilemisesta. Sen vuoksi A:n muualta kuin urheilusta saamat tulot eivät voineet vähentää hänelle urheilukyvyttömyydestä maksettavaa tapaturmaeläkettä.

Vastaus

Vakuutusyhtiö kiisti kanteen ja vaati sen hylkäämistä.

Urheilijaturva-vakuutuksen ehtojen kohdan 2.2 mukaan korvaus ja sen saamisen edellytykset määräytyivät tapaturmavakuutuslain 2 luvun mukaisesti. Vakuutusehdot eivät olleet epäselvät, puutteelliset tai ristiriitaiset. Ehdot olivat samansisältöiset kuin urheilijoiden tapaturma- ja eläketurvasta annetun lain 2 §:n 2 momentti, jonka mukaan korvaus ja sen saamisen edellytykset määräytyivät muutoin tapaturman sattumisvuoden perusteella soveltuvin osin siten kuin tapaturmavakuutuslain 2 luvussa ja 8 luvun 60 §:n 1 momentissa oli säädetty. Kyseessä oli lakisääteinen vakuutus, jolla urheilijalle oli haluttu antaa nimenomaan urheilijoiden tapaturma- ja eläketurvasta annetun lain mukainen vakuutusturva. Siten vakuutuksen ehtoja oli tulkittava mainitun lain kautta.

Vakuutusehtojen 2.2 kohdan ja urheilijoiden tapaturma- ja eläketurvasta annetun lain 2 §:n 2 momentin mukaan sovellettava tapaturmavakuutuslain 2 luku ja erityisesti sen 18 § lähtivät siitä, että jos urheilija pystyi tosiasiallisella jäljellä olevalla työkyvyllään hankkimaan tuloja siten, että työkyvyn alenema oli alle 10 prosenttia, ei tapaturmaeläketta tullut suoritettavaksi. Urheilijoiden ja muuta työtä tekevien tapaturmaeläkkeen määräytymisessä ei ollut tässä suhteessa mitään eroa.

Urheilijoiden tapaturma- ja eläketurvasta annettu laki oli osa yleistä sosiaaliturvajärjestelmää, jonka yksi kantavia periaatteita oli pyrkiä paikkaamaan sitä rahallista menetystä, mitä esimerkiksi tapaturmasta seurasi, taikka kuntouttamaan vammautunut mahdollisimman nopeasti, niin että hän pystyisi itse hankkimaan elantonsa.

Urheilijan työkyvyttömyydellä ei siten tarkoitettu urheilukyvyttömyyttä vaan samaa työkyvyttömyyttä kuin muidenkin työntekijöiden kohdalla. A:n tulkinnat urheilun erillisjärjestelmän tarkoituksesta eli että urheilijan työkyvyttömyydellä tarkoitettaisiin urheilukyvyttömyyttä eivät olleet oikeita.

Käräjäoikeuden tuomio 1.3.2007

Vakuutusehtojen kohdan 2.1 mukaan tämän vakuutuksen perusteella vakuutetulla on oikeus saada urheilijoiden tapaturma- ja eläketurvasta annetussa laissa säädettyjä korvauksia.

Ehtojen kohdan 2.2 mukaan korvaus ja sen saamisen edellytykset määräytyvät vahingon sattumishetkellä voimassa olevan tapaturmavakuutuslain 2 luvun ja 8 luvun 60 §:n 1 momentin säännösten mukaisesti.

Käräjäoikeus katsoi, että vakuutusehtojen kohdat 2.1 ja 2.2 vaikuttivat sanamuodoltaan selviltä. Niiden mukaan vakuutetulla oli oikeus saada urheilijoiden tapaturma- ja eläketurvasta annetussa laissa säädettyjä korvauksia, jotka ja joiden saamisen edellytykset määräytyivät tapaturmavakuutuslain 2 luvun mukaisesti.

Vakuutusehtojen kohdan 2.3 mukaan vakuutetulla, joka korvatun vamman vuoksi tulee kykenemättömäksi osallistumaan kilpaurheiluun vakuutuskirjassa mainitussa urheilulajissa, on oikeus saada tapaturmaeläkettä siitä alkaen, kun on kulunut vuosi tapaturman sattumisesta.

Ellei jäljempänä olevasta muuta johdu, oikeus tapaturmaeläkkeeseen päättyy alle 28-vuotiaana vammautuneen osalta hänen täytettyään 38 vuotta. Vammautumisen sattuessa vakuutetun täytettyä 28 mutta ei 38 vuotta oikeus tapaturmaeläkkeeseen päättyy kymmenen vuoden kuluttua tapaturmasta.

Täysi tapaturmaeläke on 85 % vuodessa siitä urheilemisesta vakuutuskauden aikana saadusta palkan tai palkkion tai tulon määrästä, jonka vakuutuksenottaja on vakuutuskauden alkaessa tai myöhemmin kirjallisesti yleisten ehtojen kohdan 7.1 mukaisesti ilmoittanut.

Ehtojen kohdan 2.4 mukaan vakuutetulle, joka korvatun vamman vuoksi tulee ennen 38 vuoden iän täyttämistä pysyvästi kykenemättömäksi harjoittamaan kilpaurheilua vakuutuskirjassa mainitussa lajissa, korvataan kuntoutus tapaturmavakuutuslain perusteella korvattavasta kuntoutuksesta annetun lain mukaisesti.

Mikäli kuntoutus estyy tai keskeytyy vakuutetusta riippuvasta syystä, oikeus tapaturmaeläkkeeseen määräytyy tapaturmavakuutuslain 2 luvun 18 §:n mukaan.

Vakuutetun oikeus kuntoutukseen ja kuntoutuksen jälkeiseen työansion aleneman perusteella määräytyvään tapaturmaeläkkeeseen päättyy erityisehtokohdan 2.3 mukaisesti.

Vakuutusehtojen kohdat 2.3 ja 2.4 eivät vaikuttaneet sanamuodoltaan keskenään loogisilta, mutta kun kohdat 2.1 ja 2.2 olivat sanamuodoltaan sinänsä selkeitä ja kun kysymyksessä oli lakisääteinen vakuutus, käräjäoikeus katsoi, ettei vakuutusehdoissa ollut sellaista epäselvyyttä tai ristiriitaisuutta, että ehtoja olisi tullut tulkita suoraan laatijansa eli vakuutusyhtiön vahingoksi, vaan vakuutuksen antaman vakuutusturvan sisältöä tapaturmaeläkkeen suhteen oli tutkittava vakuutusehdoissa viitatun urheilijoiden tapaturma- ja eläketurvasta annetun lain sisällön ja tarkoituksen ja myös tapaturmavakuutuslain 2 luvun tarkoituksen valossa. Tätä kautta voitiin ratkaista, mitä kyseessä olevan vakuutuksen ehdot tapaturmaeläkkeen osalta tarkoittivat.

Käräjäoikeus totesi, että vakuutusehtojen kohdan 2.2 sanamuoto oli täsmälleen saman sisältöinen kuin urheilijoiden tapaturma- ja eläketurvasta annetun lain 2 §:n 2 momentissa eli korvauksen ja sen saamisen edellytykset määräytyivät tapaturmavakuutuslain 2 luvun mukaan. Tästä voitiin havaita, että Pohjolan Urheilijaturva-vakuutuksen ehdot eivät korvauksen ja sen saamisen edellytysten suhteen poikenneet laista.

Käräjäoikeus katsoi, että tapaturmavakuutusjärjestelmä oli eri asia kuin se, miten korvaus sinänsä määräytyi. Kun näin oli, ei järjestelmän luomistavasta ja rakenteesta voitu päätellä korvauksen määräytymisen edellytyksiä ainakaan silloin, kun laissa oli nimenomaisesti säädetty, miten korvaus ja sen saamisen edellytykset määräytyivät. Käsillä olevaan tapaukseen sovellettuna tämä tarkoitti sitä, että kun urheilijoiden tapaturma- ja eläketurvasta annetun lain 2 §:n 2 momentissa oli säädetty nimenomainen määräys korvauksesta ja sen saamisen edellytyksistä, ei siitä, että tapaturmavakuutuslain 2 §:ssä lausuttiin, ettei tapaturmavakuutuslakia sovellettu urheilemiseen eli urheiluun ja urheilun sosiaaliturvaan ei sovellettu tapaturmavakuutuslain järjestelmää järjestelmänä, voitu tehdä sellaista johtopäätöstä, etteikö urheilijoiden sosiaaliturvaan ja erityisesti tapaturmaeläkkeeseen sovellettaisi tapaturmavakuutuslain 2 luvun 18 §:ää.

Urheilijoiden sosiaaliturvaan ei siis sovellettu tapaturmavakuutuslakia järjestelmänä. Sen sijaan tapaturmavakuutuslain 2 luvun 18 §:n 2 momenttia ja siinä säädettyjä tapaturmaeläkkeen määräytymisperusteita sovellettiin vakuutettuun urheilijaan.

Käräjäoikeus katsoi tapaturmavakuutuslain 2 luvun 18 §:n säätämiseen johtaneesta hallituksen esityksestä (HE 53/1981 vp) ilmenneen vakuutusyhtiön esiintuoma tapaturmavakuutuslain tapaturmaeläkkeen tarkoitus eli taloudellisen menetyksen korvaaminen, eli jos vahingoittunut ei kärsinyt taloudellista menetystä, ei tapaturmaeläkettä tullut suoritettavaksi.

Käsillä olevaan tapaukseen sovellettuna mainitut periaatteet tarkoittivat sitä, että A:n ollakseen oikeutettu tapaturmaeläkkeeseen olisi täytynyt kärsiä taloudellinen menetys eli ansiotulojen alenema. Näinhän ei nyt ollut, koska A:n muusta työstä kuin jalkapalloilijan ammatista saamat tulot eivät olleet ainakaan pienemmät kuin urheilemisesta saadut tulot.

Tapaturmavakuutuslaista, erityisesti sen 2 luvun 18 §:stä tai kyseisen lainkohdan esitöistä ei löytynyt perusteita tulkinnalle, jonka mukaan urheilijoiden tapaturma- ja eläketurvasta annetun lain mukaisella vakuutuksella vakuutetun urheilijan tapaturmaeläketurvaa ja sen saamisen edellytyksiä tulisi arvioida toisella tapaa kuin muiden tapaturmavakuutuslain mukaan vakuutettujen henkilöiden tapaturmaeläketurvaa. Urheilijoiden tapaturma- ja eläketurvasta annetusta laista tai sen esitöistäkään ei löytynyt perusteita tulkita tapaturmavakuutuslain kyseistä kohtaa edes urheilijoiden kohdalla siten, etteikö tapaturmaeläkkeen saamisen edellytyksenä olisi taloudellisen menetyksen kärsiminen. Taloudellista menetystä taas ei voitu katsoa tapahtuneen urheilijankaan kohdalla silloin, kun urheiluammatista saatujen tulojen menetys oli saatu kompensoiduksi sellaisella saatavissa olevalla työllä, jota urheilijalta voitiin kohtuudella edellyttää. Käräjäoikeus katsoi, ettei ollut esitetty perusteita siihen, että tapaturman seurauksena tapahtuvaa mahdollista taloudellisen menetyksen kärsimistä olisi tullut arvioida urheilijan kohdalla jollakin toisella tapaa kuin muiden vakuutettujen kohdalla. Tämä tarkoitti tähän tapaukseen sovellettuna sitä, että A:n muusta työstä kuin urheiluammatista saamat tulot oli otettava huomioon harkittaessa A:n oikeutta vaatimaansa urheilijoiden tapaturma- ja eläketurvasta annetun lain mukaiseen tapaturmaeläkkeeseen.

Yhteenvetona käräjäoikeus totesi, ettei asiassa ollut näytetty, että vakuutusyhtiön tekemä päätös 11.11.2005, jolla A:n hakemus saada tapaturmaeläkettä oli hylätty, olisi ollut virheellinen. Käräjäoikeus hylkäsi kanteen.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Jukka Peltonen.

Turun hovioikeuden tuomio 8.1.2008

A valitti hovioikeuteen.

Hovioikeus hyväksyi käräjäoikeuden tuomion perustelut ja totesi lisäksi, että nyt puheena oleva vakuutus perustui urheilijoiden tapaturma- ja eläketurvasta annettuun lakiin, joka oli olennainen osa urheilijoiden sosiaaliturvajärjestelmää. Urheilijoille luodun erillisen sosiaaliturvajärjestelmän tarkoituksena oli taata turva urheilijalle sen taloudellisen menetyksen varalta, jonka hän urheilu-uran mahdollisen äkillisen loppumisen vuoksi saattoi joutua kärsimään. Nyt käsiteltävässä tapauksessa oli riidatonta, että A oli jouduttuaan lopettamaan urheilun heti työllistynyt ammattiin, jossa hänen ansiotulonsa olivat olleet suuremmat kuin jalkapalloilijana. Edellä mainittu huomioon ottaen hovioikeus katsoi, ettei käsillä ollut perusteita sellaiselle tapaturmavakuutuslain 2 luvun 18 §:n 2 momentin tulkinnalle, että muilla ansiotuloilla tarkoitettaisiin vain urheilusta saatuja tuloja.

Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Markku Aarola, Seija Uitto ja Sinikka Linnavuori. Esittelijä Valtteri Kartio.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan A vaati hovioikeuden tuomion kumoamista ja kanteensa hyväksymistä.

Vakuutusyhtiö vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. A oli pelaajasopimuksen perusteella pelannut jalkapalloa työsuhteessa. A:n työantaja oli ottanut hänen hyväkseen Vahinkovakuutusosakeyhtiö Pohjolasta Pohjolan Urheilijaturva -nimisen urheilijan tapaturmavakuutuksen. Jalkapalloharjoituksissa 3.7.2004 sattuneen tapaturman johdosta A oli tullut pysyvästi kykenemättömäksi pelaamaan jalkapalloa.

2. Tapaturmavakuutuksen perusteella A oli vaatinut vakuutusyhtiöltä tapaturmaeläkettä. Vakuutusyhtiö oli kuitenkin evännyt eläkkeen 23.5.2005 alkaen sillä perusteella, että A oli mainittuna päivänä työllistynyt muihin kuin urheiluun liittyviin tehtäviin, joissa hän oli ansainnut enemmänkin kuin jalkapalloilijana.

3. Kysymys on siitä, miten asiassa sovelletaan urheilijoiden tapaturma- ja eläketurvasta annetun lain säännöksiä suhteessa tapaturmavakuutuslain säännöksiin vakuutussopimuksen ehdotkin huomioon ottaen ja erityisesti siitä, onko tapaturmaeläkkeen saamisen edellytyksenä olevaa työkyvyn alentumista arvioitaessa otettava huomioon myös A:n jäljellä oleva kyky hankkia itselleen ansiotuloja muulla työllä kuin urheilulla.

Vakuutusturvan sisältö

4. Pohjolan Urheilijaturva-vakuutuksen ehdoissa on todettu, että asianomainen vakuutus on urheilijoiden tapaturma- ja eläketurvasta annetun lain tarkoittama vakuutus. Tapaturmavakuutuksen erityisehtojen kohdassa 2.1 on puolestaan todettu, että vakuutetulla on tämän vakuutuksen perusteella oikeus saada urheilijoiden tapaturma- ja eläketurvasta annetussa laissa säädettyjä korvauksia. Näiden korvausten määräytymisestä on säädetty saman lain 2 §:n 2 momentissa (575/2000), johon on viitattu vakuutuksen erityisehtojen kohdassa 2.2.

5. Korkein oikeus katsoo, että edellä mainituista tai muistakaan vakuutusehdoista ei ole päätettävissä, että puheena olevan vakuutuksen mukaisen vakuutusturvan olisi tarkoitettu määräytyvän urheilijoiden tapaturma- ja eläketurvasta annetun lain säännöksistä poikkeavasti. Näin ollen sillä seikalla ei ole merkitystä, ettei vakuutuksen ehdoissa ole nimenomaisesti mainittu muusta työstä kuin urheilemisesta saatujen tulojen vaikutuksesta vakuutuskorvauksen suorittamiseen.

Eläkkeen määräytyminen urheilijoiden tapaturma- ja eläketurvasta annetun lain mukaan

6. A on vaatinut täyden tapaturmaeläkkeen suorittamista katsoen, että urheilijoiden tapaturma- ja eläketurvasta annetun lain tarkoituksena on korvata urheilutapaturman aiheuttamasta urheilukyvyttömyydestä johtuva urheilutulojen menetys. Muusta työstä kuin urheilemisesta saatuja tuloja ei tällöin voida ottaa vakuutuskorvausta vähentävänä seikkana huomioon.

7. Korkein oikeus toteaa, että tapaturmavakuutuslain 2 §:ään lisättiin vuonna 1995 3 momentti (374/1995), jonka mukaan tapaturmavakuutuslaki ei koske urheilemista. Samaan aikaan tämän lainmuutoksen kanssa tuli voimaan urheilijoiden eläketurvan ja tapaturmaturvan järjestämisestä annettu asetus (537/1995), joka sittemmin korvattiin säätämällä urheilijoiden tapaturma- ja eläketurvasta annettu laki (575/2000).

8. Mainittuun tapaturmavakuutuslain muutokseen johtaneesta hallituksen esityksestä (HE 356/1994 vp s. 4) käy ilmi, ettei urheilijan tapaturmavakuutusturvan saattamista yleisen tapaturmavakuutuslain piiriin pidetty tarkoituksenmukaisena. Urheilijoita varten haluttiin luoda erillinen, yleisiä ansioperusteisia sosiaalivakuutusjärjestelmiä rajoitetumpi ja urheilun erityistarpeet huomioon ottava sosiaaliturva. Urheilijoiden tapaturma- ja eläketurvasta annetun lain esitöiden (HE 51/2000 vp s. 5) mukaan urheilijoiden sosiaaliturva ehdotettiin toteutettavaksi pakollisella vakuutuksella, jonka vähimmäistaso määriteltäisiin laissa. Tämä vähimmäistaso edellyttäisi, että vakuutusturva käsittäisi korvauksen urheilutapaturman aiheuttaman vamman, sairauden ja tapaturmaisen kuoleman varalta sekä vanhuuseläkkeen. Muilta osin turva tulisi yleisestä sosiaalivakuutusjärjestelmästä.

9. Urheilijoiden tapaturma- ja eläketurvasta annetun lain 2 §:n 2 momentin (575/2000) mukaan työkyvyttömyydestä maksettavan tapaturmaeläkkeen perusteena käytetään lain 4 §:n mukaista palkkaa tai tuloa. Korvaus ja sen saamisen edellytykset määräytyvät muutoin tapaturman sattumisvuoden perusteella soveltuvin osin siten kuin tapaturmavakuutuslain (608/1948) 2 luvussa ja 8 luvun 60 §:n 1 momentissa säädetään. Mainitun 2 luvun 16 §:n 1 momentin 1 kohtaa sekä 16 a, 17 ja 17 a §:ää ei tämän viittaussäännöksen mukaan kuitenkaan sovelleta.

10. Tapaturmavakuutuslain 2 lukuun sisältyvän 18 §:n 2 momentin mukaan tapaturmaeläkkeen saamisen edellytyksenä on, että työntekijän työkyvyn voidaan tapaturman aiheuttaman vamman tai sairauden johdosta arvioida alentuneen vähintään 10 prosenttia. Työkyvyn alentumista arvioitaessa otetaan huomioon työntekijän jäljellä oleva kyky hankkia itselleen ansiotuloja saatavissa olevalla sellaisella työllä, jonka suorittamista häneltä voidaan kohtuudella edellyttää silmällä pitäen hänen koulutustaan, aikaisempaa toimintaansa, ikäänsä ja asumisolosuhteitaan sekä näihin verrattavia muita seikkoja.

11. Tapaturmavakuutuslain 18 §:n 2 momentti tuli voimaan pääosin nykyisen sisältöisenä jo 1.1.1981. Tuon alkuperäisen lainkohdan esitöissä (HE 53/1981 vp s. 4) on todettu, että tapaturmaeläkettä ei määrättäisi lääketieteellisen työkyvyttömyyden perusteella, vaan oikeus eläkkeeseen mitoitettaisiin tapaturmasta aiheutuneen työkyvyn alentumisen ja siitä johtuneiden todellisten ansiotulojen menetysten mukaan. Työkyvyn alentumisen suuruutta arvioitaessa olisi hankittava selvitykset vahingoittuneen työnteosta ja ansioista sekä ennen tapaturmaa että sen jälkeen.

12. Jos vakuutetun urheilijan saama työansio tapaturman jälkeen ylittää hänen tapaturmaa edeltävän vuosityöansionsa määrän, ei tapaturmasta voida katsoa aiheutuneen hänelle mitään ansionmenetystä. Urheilijoiden tapaturma- ja eläketurvasta annetusta laista ja sen esitöistä ei ilmene mitään sellaista, jonka perusteella urheilijan tapaturmaeläkkeen saamisen edellytyksenä olevaa työkyvyn alentumista tulisi tässä suhteessa arvioida toisin kuin mitä tapaturmavakuutuslaissa on säädetty.

13. Mikäli urheilutapaturmasta johtuvaa urheilijan työkyvyn alentumista arvioitaessa ansiovertailussa ei voitaisi ottaa huomioon hänen tapaturman jälkeisistä tuloistaan muita ansiotuloja kuin urheilemisesta saatuja tuloja, urheilija voisi saada täyttä tapaturmaeläkettä siitä huolimatta, että hän pystyisi urheilutapaturmasta huolimatta työllistymään muihin tehtäviin ja että hänen ansionsa näin jopa ylittäisivät urheilijana ansaitut tulot. Urheilija olisi tällöin paremmassa asemassa kuin yleisen tapaturmavakuutuslain piiriin kuuluvat henkilöt. Tämä lopputulos olisi ristiriidassa urheilutapaturman korvaamiselle laissa asetettujen tavoitteiden sekä tapaturma- ja eläketurvajärjestelmän tarkoituksen kanssa.

Vakuutusyhtiön ilmoitusten merkitys

14. A on vedonnut myös siihen, että vakuutusyhtiön hänelle toimittamassa, turvaselvitykseksi otsikoidussa asiakirjassa oli ilmoitettu, että "tapaturmaeläke maksetaan, jos tapaturma aiheuttaa pysyvän kyvyttömyyden osallistua kilpailijana vakuutuskirjan mukaisen urheilulajin kilpaurheiluun". Korkein oikeus pitää mahdollisena, että tämä ilmoitus on vakuutussopimuksen ehdoista irrotettuna voinut antaa puutteellisen ja jopa harhaanjohtavan kuvan lakisääteisen tapaturmaeläkkeen maksuperusteista, mutta katsoo, ettei A voi vakuutuksen edunsaajana vakuutuksenottajan puolesta vedota vakuutusyhtiön vakuutusturvan sisältöä koskeviin yksipuolisiin ilmoituksiin, ottaen huomioon, että vakuutusturva on edellä todetuin tavoin vakuutusyhtiön ja A:n työnantajan kesken sovittu määräytyväksi urheilijoiden tapaturma- ja eläketurvasta annetun lain mukaan.

Johtopäätös

15. Edellä lausutun perusteella Korkein oikeus katsoo, että tapaturmaeläkkeen saamisen edellytyksenä olevaa työkyvyn alentumista arvioitaessa on tullut ottaa huomioon A:n jäljellä oleva kyky hankkia itselleen ansiotuloja myös muulla työllä kuin urheilulla.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Kari Raulos, Lauri Lehtimaja, Kari Kitunen, Pasi Aarnio ja Marjut Jokela. Esittelijä Johanna Palovaara.