Presidentti Pauliine Koskelon puhe korkeimman oikeuden merkkivuoden 1809 juhlassa 1.10.2009

Arvoisa tasavallan presidentti,
arvoisa pääministeri,
arvoisa eduskunnan varapuhemies,
arvoisa kansleri,
ärade nordiska kollegor, dear Chief Justice Rask,
arvoisa perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja,
kunnioitetut edeltäjäni,
monsieur le juge, membre de la cour de justice des communautés europeénnes,
arvoisat juhlakirjamme kirjoittajat, joita heti samalla kiitän siitä panoksestanne
hyvät kutsuvieraat ja työtoverit

Toivotan teidät kaikki lämpimästi tervetulleiksi tähän tilaisuuteen. Meneillään oleva kansallisen historiamme merkkivuosi on saanut osakseen paljon huomiota eri näkökannoilta. Tänään aiheena on kansallisen ylimmän lainkäytön 200-vuotistaival, jonka muistaminen kuuluu laajempaan merkkivuoden tapahtumien sarjaan.

Tasan vuosi sitten korkein oikeus vietti 90-vuotisjuhlaansa. Tänään se viettää 200-vuotisjuhlaa. Yhdeksän vuoden päästä on vuorossa 100-vuotisjuhla. Tällaista voi olla vain Suomessa!

Kaksi sataa vuotta sitten suurvaltapolitiikkaan liittyneet ulkopuoliset syyt johtivat tapahtumakulkuun, josta tuli suomalaisten kannalta tärkeä historiallisesti kauaskantoisella tavalla etenkin siksi, että valtiollisen aseman muutos merkitsi alkua kansallisten ylimpien instituutioiden rakentamiselle. Hallituskonseljin / senaatin oikeusosaston syntyminen ylimmän lainkäytön elimeksi oli olennainen osa tätä muutosvaihetta.

Lokakuun 1. päivä on korkeimman oikeuden perinteinen vuosipäivä. Sen tausta on itsenäisen Suomen korkeimman oikeuden perustamisessa vuonna 1918. Tällä kertaa vuosipäivä kuitenkin niveltyy hienosti sen varhaisemman vaiheen muistamiseen, joka liittyy Suomen suuriruhtinaskunnan syntyyn ja ylimmän lainkäytön kansallisen pohjan luomiseen. Tuon vaiheen merkitystä riittää kuvaamaan se, että korkeimman oikeuden aloittaessa toimintansa vuonna 1918 tämä tapahtui jatkumona, jossa senaatin oikeusosaston henkilöstö siirtyi korkeimman oikeuden palvelukseen. Hallitusmuodon myötä riippumattomuuden takeet saivat oikeusvaltion mukaisen sisällöin, mutta toiminnallisesti itsenäisen Suomen korkein oikeus syntyi senaatin oikeusosaston muottiin.

Samalla kun muistamme autonomian ajan alkua kansallisten instituutioiden merkkivuotena, on muutoksen ohella olennaista muistaa se, mikä ei muuttunut eli Ruotsin lainsäädännön pysyminen Suomen oikeusjärjestyksen pohjana. Oikeudellinen side entiseen emämaahan säilyi. Samalla säilyi oikeusperinteen läntinen yhteys.

Tämä ei ole kuitenkaan ole historiakatsaus, vaan tervehdyspuhe - tosin asiapitoinen. Saavutusten katsominen on miellyttävämpää kuin edessä olevien haasteiden tarkastelu. Jälkimmäinen on kuitenkin vallitsevissa oloissa tärkeämpää, juhlapäivänäkin.

Tasavallan presidentillä on oikeuslaitokseen nähden merkittävä rooli kaikkien vakinaisten tuomareiden nimittäjänä. Tämä tukee ja vahvistaa tuomioistuinten riippumatonta asemaa. Nimityskulttuurin kehitys on ja tulee olemaan yksi oikeuslaitoksen avainasioista. Oikeusvaltion edistäminen ylipäänsä on meille kaikille yhteinen pyrkimys. Annamme suuren arvon tasavallan presidentin läsnäololle tässä lainkäytön merkkivuoden tilaisuudessa.

Samoin annamme suuren arvon pääministerin osallistumiselle tähän juhlaan. Hallituksen ja oikeuslaitoksen yhteiset ponnistukset ja yhteinen sitoutuminen ovat välttämättömiä edellytyksiä sille, että kansalaisille kuuluva oikeusturva kyetään toteuttamaan. On olennaista, että valtioneuvoston piirissä vastuu yhteiskunnan oikeusvaltiollisen perusrakenteen tilasta koetaan yhteiseksi.

Eduskunnan asema yhtäältä lainsäädäntö- ja toisaalta budjettivallan käyttäjänä on ratkaisevan tärkeä sekä oikeuslaitoksen perustehtävän että sen toimintaedellytysten kannalta. Tuomioistuinten työ lakien soveltajana ja tulkitsijana on suorassa yhteydessä eduskunnan työhön, niin riippumatonta kuin lainkäyttö onkin. Ilman hyvää lainsäädäntöä tai riittäviä voimavaroja on vaikea ylläpitää kansalaisten oikeuksia ja tarpeita vastaavaa lainkäyttöä. Vireillä olevat ja edessä olevat oikeuslaitoksen uudistukset samoin kuin oikeusvaltion perusteiden vakaus ylipäänsä riippuvat eduskunnan tuesta. Eduskunnan puhemiehistön ja valiokuntien edustus tässä tilaisuudessa on meille tärkeä asia.

Mainitsemani valtioelinten yhteisvastuu oikeuslaitoksen toimintakyvystä on erityisen tärkeä sen takia, että oikeusturva on ainoa ala, jolla oikeudellisesti sitovat kansainväliset velvoitteet asettavat meille tiukat ja täsmälliset vaatimukset sen suhteen, mitä kansalaisille on kyettävä tarjoamaan. Nuo vaatimukset pätevät kaikissa oloissa, taloudellisista, poliittisista ja muista suhdanteista riippumatta. Tästä seuraa valtiovallalle, meille kaikille, iso vastuu. Tähän mennessä sen hoitamisessa ei ole riittävän hyvin onnistuttu. Tehtävä ei ole meidän kaltaisellemme maalle ylivoimainen. Ongelma on siinä, ettei asiaan ole panostettu tarpeeksi.

Kysymys on perustavanlaatuisten perus- ja ihmisoikeusvelvoitteiden täyttämisestä, mutta ei yksin siitä. Poliittisten päättäjien on syytä muistaa ottaa huomioon, mikä merkitys oikeusjärjestelmän toimintakyvyllä on vakaiden ja luottamusta ylläpitävien yhteiskuntaolojen kannalta. Toisaalta on syytä miettiä, ketkä hyötyvät ja ketkä kärsivät järjestelmän toimintakyvyn puutteista. Tilanteen korjaaminen ei riipu vain taloudellisten voimavarojen riittävyydestä. Yhtä olennaista on organisatoristen ja toiminnallisten rakenteiden uudistaminen 2000-luvun oikeusvaltion vaatimuksia vastaaviksi. Jo päätetyt uudistukset on myös vietävä loppuun, paperilta reaalimaailmaan.

Merkkivuoden aikana on esitetty spekulaatioita siitä, miten Suomen olisi käynyt, jos asiat olisivat kaksi sataa vuotta sitten menneet toisin. Oikeudenhoidon kannalta näyttää siltä, että jollei yhteys entiseen emämaahan olisi katkennut, asiat ilmeisesti olisivat meillä paljon paremmin. Euroopan neuvoston piirissä tehdyt vertailut nimittäin osoittavat, että Ruotsissa väestöön suhteutettu panostus oikeuslaitokseen on vuositasolla kolmanneksen suurempi kuin Suomessa. Järjestelmämme ovat hyvin samankaltaiset ja siksi vertailukelpoiset, mutta suhteellinen panostus Ruotsissa on olennaisesti suurempi. Mittava ero ei selity sillä, että Ruotsissa tuhlaillaan. Vertailu on karu todistus tilanteesta, joka antaa vakavaa ajattelemisen aihetta Pohjanlahden tällä puolen. Uhkana on, että Suomi profiloituu maaksi, jossa oikeusturvan sijasta tarjotaan hyvityksiä sen puutteista. Sitä tuskin haluamme.

Entisen emämaan ohella meillä on paljon oppimista muistakin pohjoismaista, joiden korkeimpien oikeuksien presidentit ovat suureksi ilokseni mukana tässä tilaisuudessa. Esimerkiksi tuomioistuinten keskushallinnon järjestämisessä Suomi on jäänyt eräänlaiseksi kummajaiseksi ministeriöhallinnolle rakentuvassa järjestelmässä, jonka periaatteelliset ja käytännölliset ongelmat käyvät yhä ilmeisemmiksi. Etenkin Tanskassa näyttää onnistuneen keskushallinnon järjestäminen niin, että tuomioistuinten rakenteellinen riippumattomuus on turvattu muun muassa budjettivalmistelun ja resurssien jaon ollessa "käsivarren etäisyydellä" lainkäytön sisältöä koskettavista poliittisista intresseistä. Muissa pohjoismaissa myös keskushallinnon tukipanos tuomioistuinten kehittämiseen on toista luokkaa kuin meillä. Ajanmukaisen organisaatioperustan puuttuminen on jättänyt meitä jälkeen suhteessa läheisimpiin vertaismaihimme.

Akuuteimpiin ongelma-alueisiin meillä kuuluvat tuomioistuinten tietohallinto ja henkilöstön koulutus, joista kumpikaan ei ministeriövetoisena ole ajan vaatimusten tasolla. Tuomarien täydennyskoulutuksen osalta kehittämisvastuuta onkin tänä vuonna siirretty tuomioistuinlaitokselle. Strategisen, laadullisen ja sisällöllisen suunnitteluvastuun uudella järjestelyllä voidaan pyrkiä parempiin tuloksiin. Tarpeiden mukaisen koulutuksen tarjoaminen on kuitenkin myös resurssikysymys.

Yhteiskunnan ja oikeusjärjestyksen suurten muutosten myötä tuomioistuinten tehtävät ovat tulleet yhä vaativammiksi. Jopa tuomioistuinten rooli on muuttunut niiden joutuessa nykyisin yhä useammin harjoittamaan normikontrollia eri muodoissa. Meillä täytyy olla aiempaa parempi valmius tarjota tuomareille tehtävien edellyttämää koulutusta ja tukea ammattitaidon kehittämiseen. Kun paljon vaaditaan, täytyy saada todelliset mahdollisuudet vaatimusten täyttämiseen.

Tietohallinnon osalta vallitseva tilanne on onneton. Hallituskonseljin oikeusosastolla oli aikanaan ratkottavina monia toiminnan järjestämiseen liittyneitä ongelmia. Luulisin kuitenkin, että heillä ei ollut suuria, toimintaa haittaavia ongelmia kirjoitusvälineiden suhteen. 2000-luvun oikeuslaitoksessa on toisin: perustason tietotekniikka ei toimi. Tämä on esimerkki siitä, että pitkään jatkunut väärä säästäminen on tullut tiensä päähän. Perimmältään ei ole kyse tietotekniikasta, vaan johtamisen ja organisaation ongelmista.

Johtamiseen kuuluu, että olennaiset kehittämistarpeet ja ongelmat ensin tunnistetaan, sitten tunnustetaan ja sen jälkeen hoidetaan. Johtamisen laatu näkyy siinä, muuntuuko poliittinen tahto taikka organisaation tehtäviä koskeva tarve tai tavoite käytännön toimiksi. Jos asiat olisivat tässä suhteessa olleet kunnossa, me emme olisi nykyisenlaisissa ongelmissa. Suomen ei kuulu eikä tarvitse olla oikeushallinnon kehitysmaa, jossa tuomareilla ei ole toimivia työvälineitä tai tehtäviensä edellyttämiä koulutusmahdollisuuksia. Ongelmat periytyvät pitkältä ajalta, mutta se ei vähennä meidän vastuutamme niiden korjaamisessa.

Olen tässä puhunut oikeuslaitoksen yleisistä asioista enkä korkeimmasta oikeudesta sinänsä. Näin siksi, että on yhä tärkeämpää nähdä oikeuslaitos toiminnallisena kokonaisuutena, jossa kaikki riippuu kaikesta. Nimenomaan kansalaisten näkökulmasta oikeusturvan taso riippuu ratkaisevasti siitä, että oikeusketjun jokainen osa täyttää sille kuuluvan tehtävän hyvin. Hovioikeuksien rooli instanssina, jolla suurimmassa osassa tapauksia on viimeisen oikeusasteen asema, jättää niille tärkeän vastuun oikeusturvan aineellisen ja menettelyllisen tason takaajina. Myös vastuu perus- ja ihmisoikeuksien sekä EU-oikeuden noudattamisessa kuuluu jokaiselle tuomarille ja jokaiselle oikeusasteelle, ei yksin korkeimmalle oikeudelle.

Nykyajan haasteet edellyttävät oikeuslaitokselta myös merkittävää sisäistä uudistumista. Tuomareilta vaaditaan yhä monipuolisempaa valveutuneisuutta yhteiskunnan asioissa ja ilmiöissä. Samalla vaaditaan perinteistä harkinnan ja päätöksenteon itsenäisyyttä sekä ylipäänsä henkisen riippumattomuuden vaalimista.

Niin tärkeä kuin riippumattomuus lainkäytössä onkin, on tärkeää myös muistaa, ettei riippumattomuus vapauta ketään ymmärtämästä tai tunnustamasta sitä, että jokainen tuomioistuin tarvitsee tehokasta johtamista ja kehittämistä. Olennaista on myös, että jokaisessa instanssissa on arkityön tasolla vaikuttavana voimana tietoisuus omasta osuudesta kokonaisuudessa ja sen muodostamassa laatuketjussa. Tuomioistuimiin kohdistuvaa ministeriön tulosohjausta on pitkään harjoitettu tavalla, joka valitettavasti tukee määrää laadun kustannuksella. Metodeja on syytä parantaa. Siinäkin päällikkötuomarien oma aloitteellisuus olisi suotavaa.

Lopuksi haluan erityisesti tervehtiä korkeimman oikeuden emerituspresidenttiä Curt Olssonia, joka on aiemmin tällä viikolla saavuttanut kunnioitettavan 90 vuoden iän ja jota meillä on ilo onnitella merkkipäivän johdosta. Presidentti Olsson on myös erityisen kiitoksen arvoinen sen roolin vuoksi, joka hänellä oli 30 vuotta sitten toteutetussa korkeimman oikeuden uudistamisessa ennakkopäätöstuomioistuimeksi. Muutos oli välttämätön ja tärkeä. Korkeimman oikeuden tehtävä ei ole yksittäisten ratkaisujen korjaaminen, vaan prejudikaattityö. Tämä järjestelmä korostaa osaltaan alempien oikeuksien lainkäytön laadun tärkeyttä, sillä prejudikaattityön edellytykset riippuvat paljon alempien oikeuksien tuomioiden tasosta. Valituslupaharkinnassa ei ole keskeistä pelkästään se, onko olemassa prejudikaatin tarvetta, vaan myös se, soveltuuko asia, jossa valituslupaa pyydetään, pohjaksi prejudikaatin antamiselle. Ennakkoratkaisuja ei voida antaa sen pohjalta, mitä asiassa on väitetty, vaan mitä asiassa on selvitetty. Oikeusketjun olennainen merkitys näkyy myös tässä ja vaikuttaa suoraan korkeimman oikeuden työhön.

Kunnioitettu juhlaväki -

Meitä edeltäneet sukupolvet ovat suurin ponnistuksin ja uhrauksin rakentaneet maatamme ja sen instituutioita. Sellainen työ ei koskaan pääty, vaikka paljon on jo saavutettu. Tärkein tapa, jolla voimme kunnioittaa historiaa ja edeltäjiemme työtä, on huolehtia siitä, ettei kehitys pysähdy, vaan vallitsevat epäkohdat korjataan ja oikeusturvajärjestelmä pannaan siihen kuntoon, jota kansalaisilla on oikeus edellyttää. Lämmin kiitos niille, jotka ovat jo elämäntyönsä tehneet. Kaikille muille, kiitokset siitä että olette mukana sekä tänään että arkisen työn taas jatkuessa. Tervetuloa!