KKO:2009:94

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Asian tausta

A oli 11.12.1997 tehnyt velkojansa kanssa sopimuksen velkajärjestelystä. Sopimuksen mukainen maksuohjelma oli päättynyt 28.2.2005.

Sopimuksen ehdon mukaan velallinen oli maksuohjelman voimassaoloaikana velvollinen ilmoittamaan velkojalle taloudellisessa asemassaan tapahtuneista muutoksista ja velkojalla oli tämän perusteella oikeus vaatia, että maksuohjelmaa tarkistetaan vastaamaan velallisen maksukykyä. Lisäksi maksuohjelman muuttaminen oli sanotun ehdon mukaan muissakin tapauksissa mahdollista niillä edellytyksillä ja siten kuin yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain 44 §:ssä ja 85 §:n 2 momentissa säädetään.

Sopimuksen tehneen velkojan sijaan oli tullut B Oy.

B Oy:n kanne

B Oy nosti 5.3.2007 Tampereen käräjäoikeudessa kanteen A:n velvoittamiseksi suorittamaan B Oy:lle sanottuun sopimusehtoon perustuva lisäsuoritus. Lisäsuoritusvaatimus perustui A:n lisääntyneisiin tuloihin vuosina 1998 - 2004. A ei ollut ilmoittanut tulojensa lisääntymisestä velkojalle. B Oy oli saanut tietää tulojen lisääntymisestä vasta A:n verotustiedoista.

A:n vastaus kanteeseen

A kiisti kanteen sillä perusteella, että asianomainen sopimusehto oli kumottu sopimuksen liitteenä olevalla maksuohjelmalla, jonka mukaan A oli maksuohjelman suoritettuaan "vapaa enemmästä vastuusta". Tämän vuoksi A:lla ei ollut lisäsuoritusvelvollisuutta. A myönsi lisäsuoritusvaatimuksen määrältään oikeaksi.

Tampereen käräjäoikeuden tuomio 11.6.2007

Käräjäoikeus totesi, että sopimuksessa oli asianomaisella sopimusehdolla sovittu A:n lisäsuoritusvelvollisuudesta sen varalta, että hänen tulonsa maksuohjelman kestäessä lisääntyvät. A:n kiistämisen osalta käräjäoikeus katsoi jääneen näyttämättä, että velkoja olisi sopimuksen liitteenä olevassa maksuohjelmassa luopunut sanotusta oikeudestaan lisäsuoritukseen. Käräjäoikeus hyväksyi kanteen ja velvoitti A:n suorittamaan B Oy:lle kanteella vaaditun lisäsuorituksen.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Päivi Kilpikari.

Turun hovioikeuden päätös 9.9.2008

A valitti hovioikeuteen.

Hovioikeus, joka pyysi asianosaisilta lausuman siitä, katsoivatko he yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain 61 a §:n 1 momentin säännös huomioon ottaen kanteen nostetuksi myöhään, totesi, että velallisen lisäsuoritusvelvollisuudesta säädetään 1.1.2003 voimaan tulleessa velkajärjestelylain 35 a §:ssä (1273/2002) ja pykälän soveltamisesta ennen sen voimaantuloa tehtyyn velkajärjestelysopimukseen säädetään asianomaisen lainmuutoksen voimaantulosäännöksen 9 momentissa. Sen mukaan jos velallinen ja velkoja ovat ennen lainmuutoksen voimaantuloa tehneet velkajärjestelylain 85 §:ssä tarkoitetun sopimuksen velkajärjestelystä eikä sopimuksessa ole muuta määrätty, velalliselle voidaan velallisen maksukyvyn parantumisen vuoksi maksuohjelman muuttamisen sijasta määrätä velkajärjestelylain 35 a §:n mukaan lisäsuoritusvelvollisuus. Menettelystä on voimassa, mitä velkajärjestelylain 85 §:n 2 momentissa säädetään. Velkajärjestelylain 35 a §:n 6 momentin mukaan lisäsuoritusta koskevan hakemuksen ja vaatimuksen esittämisestä säädetään velkajärjestelylain 61 a §:ssä, jonka 1 momentin mukaan hakemusta lisäsuorituksen vahvistamiseksi ei voida tehdä enää sen jälkeen, kun maksuohjelman päättymisestä on kulunut kaksi vuotta.

Hovioikeus katsoi, että sopimuksessa oli sinällään sovittu A:n lisäsuoritusvelvollisuudesta. Sanottu sopimusehto koski kuitenkin vain menettelyä maksuohjelman keston aikana. Sopimuspuolten kesken ei ollut erikseen sovittu maksuohjelman päättymisen jälkeen noudatettavasta menettelystä. Asiassa oli tältä osalta noudatettava velkajärjestelylain 61 a §:ää. Sopimuksen mukainen maksuohjelma oli päättynyt 28.2.2005 ja kanne oli nostettu 5.3.2007 eli vasta sanotun kahden vuoden määräajan jälkeen. Tämän vuoksi hovioikeus jätti kanteen myöhään nostettuna tutkimatta ja vapautti A:n käräjäoikeuden tuomitsemasta lisäsuorituksesta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Juhani Saarinen, Pirkko Mikkola ja Lauri Vihervaara. Esittelijä Anne Laine.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

B Oy:lle myönnettiin valituslupa. Valituksessaan B Oy vaati, että hovioikeuden päätös kumotaan ja asia jätetään käräjäoikeuden tuomion varaan.

A vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

1. Pankin ja A:n välillä on 11.12.1997 tehty yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain (velkajärjestelylaki) 85 §:ssä tarkoitettu sopimus yksityishenkilön vapaaehtoisesta velkajärjestelystä. Sopimuksen mukaan velallinen oli maksuohjelman voimassaoloaikana velvollinen ilmoittamaan pankille taloudellisessa asemassaan tapahtuneista muutoksista ja pankilla oli oikeus tällöin vaatia maksuohjelmaa tarkistettavaksi A:n maksukykyä vastaavaksi. Jos tästä ei päästy sopimukseen, pankilla oli oikeus vaatia tuomioistuimelta päätöstä sopimuksen muuttamisesta.

2. A:n maksuohjelma on päättynyt 28.2.2005. B Oy, jolle pankin oikeudet olivat siirtyneet, on 5.3.2007 vireille panemallaan kanteella vaatinut velkajärjestelylain 35 a §:n mukaisesti laskettua lisäsuoritusta, koska A oli laiminlyönyt maksuohjelman aikana ilmoittaa taloudellisessa asemassaan tapahtuneista muutoksista. Asiassa on Korkeimmassa oikeudessa ensisijaisesti kysymys siitä, olisiko kanne tullut panna vireille viimeistään velkajärjestelylain 61 a §:ssä säädetyssä kahden vuoden määräajassa maksuohjelman päättymisestä ja onko se nostettu liian myöhään, koska kanne on pantu vireille tätä myöhemmin.

3. Velkajärjestelylain 35 a §:n säännös lisäsuoritusvelvollisuudesta ja 61 a §:n 1 momentin säännös, jonka mukaan hakemusta lisäsuoritusten vahvistamiseksi ei voida tehdä enää sen jälkeen, kun maksuohjelman päättymisestä on kulunut kaksi vuotta, ovat tulleet voimaan 1.1.2003. Lain (1273/2002) voimaantulosäännöksen 5 momentin mukaan 35 a §:ää sovelletaan myös ennen lain voimaantuloa vahvistettuihin maksuohjelmiin, jos velalliselle on vahvistettu lisäsuoritusvelvollisuus lain voimaan tullessa voimassa olleiden säännösten nojalla. Vastaavasti säännöstä sovelletaan, jos yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain 85 §:ssä tarkoitetussa sopimuksessa on sovittu lain voimaan tullessa voimassa olleiden säännösten mukaisesta lisäsuoritusvelvollisuudesta.

4. Voimaantulosäännöksen 9 momentin mukaan, jos ennen lain voimaantuloa tehdyssä, sanotun 85 §:n tarkoittamassa sopimuksessa ei ole muuta määrätty, velalliselle voidaan maksukyvyn parantumisen vuoksi maksuohjelman muuttamisen sijasta määrätä 35 a §:n mukainen lisäsuoritusvelvollisuus. Menettelystä on voimassa, mitä mainitun 85 §:n 2 momentissa säädetään. Viimeksi mainitun lainkohdan mukaan, jos osapuolet eivät pääse maksuohjelman muuttamisesta sopimukseen kahden kuukauden kuluessa siitä, kun muutosvaatimus on saatettu toisen osapuolen tietoon, sopimuksen muuttamista vaatinut osapuoli saa kanteella vaatia tuomioistuimelta päätöstä sopimuksen muuttamisesta.

5. Siirtymäsäännösten mukaan velallisen lisäsuoritusvelvollisuus määräytyisi siten samalla tavoin velkajärjestelylain 35 a §:n mukaisesti riippumatta siitä, onko kyse tuomioistuimen ennen lain voimaantuloa vahvistamasta maksuohjelmasta tai sitä ennen tehdystä lain 85 §:ssä tarkoitetusta sopimuksesta, mikäli sopimuksessa ei ole muuta sovittu. Lisäsuorituksen vahvistamismenettelyn osalta sopimusperäisissä velkajärjestelyissä ei ole kuitenkaan viitattu velkajärjestelylain 61 a §:ään, vaan se on osoitettu tapahtuvaksi sanotun lain 85 §:n 2 momentin mukaisesti. Siirtymäsäännökset jättävät avoimeksi sen, onko viimeksi mainitun lainkohdan mukainen kanne nostettava viimeistään sanotun 61 a §:n 1 momentin mukaisessa määräajassa.

6. Velkajärjestelylaissa on pyritty edistämään sopimusperusteisia velkajärjestelyitä. Lain 11 §:n mukaan ennen velkajärjestelyn hakemista velallisen on selvitettävä mahdollisuudet tehdä velkojien kanssa sovinto taloudellisen tilanteensa korjaamiseksi. Tätä silmälläpitäen laissa on myös säädetty velallisen vähimmäissuojasta sopimusjärjestelyissä. Lain 85 §:n 1 momentin mukaan velalliselle on sopimusperusteisen velkajärjestelyn raukeamisen varalta säädetty vähintään samanlainen suoja kuin tuomioistuimen vahvistamissa velkajärjestelyissä. Säännöksen 2 momentin mukaan taas maksuohjelmaa voidaan sopimusperusteisissa velkajärjestelyissä muuttaa vastaavin perustein kuin tuomioistuimen vahvistamissa järjestelyissä, jollei sopimuksessa muuta ole sovittu.

7. Velkajärjestelylain 61 a §:n 1 momentin määräyksellä lisäsuorituksen vaatimisen määräajasta on tavoiteltu sitä, että velkojat esittäisivät vaatimuksensa mahdollisimman pian maksuohjelman päättymisen jälkeen. Tämä on perusteltua myös sopimusperusteisissa velkajärjestelyissä. Edellä todetuin tavoin velalliselle on sopimukseen perustuvissa velkajärjestelyissä säädetty vähintään samanlainen suoja velkajärjestelyn raukeamis- ja muutostilanteissa kuin tuomioistuimen vahvistamissa järjestelyissä, jollei sopimuksessa nimenomaisesti ole muuta sovittu. Näihin seikkoihin nähden ja kun sanottujen siirtymäsäännösten mukaan lisäsuoritusvelvollisuus muutoin määräytyisi näissä tilanteissa samalla tavoin, on perusteltua katsoa, että lisäsuorituksen vahvistamista on myös sopimusperusteisissa velkajärjestelyissä vaadittava velkajärjestelylain 61 a §:n 1 momentin mukaisessa määräajassa.

8. A:n velkajärjestelysopimuksessa on sovittu velkojan oikeudesta vaatia maksuohjelman muuttamista sopimuksen tekohetkellä voimassa olleiden säännösten mukaisesti. Mainittujen siirtymäsäännösten mukaan lisäsuoritusvelvollisuus määräytyy siten velkajärjestelylain 35 a §:n mukaisesti. Edellä mainituin perustein kannetta lisäsuorituksen vaatimiseksi ei ole voitu nostaa enää sen jälkeen, kun kaksi vuotta on kulunut maksuohjelman päättymisestä. Kun kanne on nostettu tämän jälkeen, sitä ei voida tutkia.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet presidentti Pauliine Koskelo sekä oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Pasi Aarnio, Juha Häyhä (eri mieltä) ja Hannu Rajalahti. Esittelijä Tero Mikkola.

Eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Oikeusneuvos Häyhä: A ja pankki ovat 11.12.1997 sopineet A:n velkojen järjestelystä. Sopimuksessa A muun ohella sitoutui maksuohjelman keston aikana ilmoittamaan pankille, mikäli hänen taloudellisessa asemassaan tai muissa olosuhteissa on tapahtunut muutoksia. Pankille syntyi tällöin sopimuksen mukaan oikeus vaatia, että hyväksyttyä maksuohjelmaa tarkistetaan velallisen maksukykyä ja muita olosuhteita vastaavaksi. A:n velkajärjestelyä tarkoittavan sopimuksen voimassaolo on lakannut sopimuksen mukaisen maksuohjelman päätyttyä 28.2.2005.

Asiassa on riidatonta, että A:n maksukyky on maksuohjelman keston aikana parantunut eikä A ollut ilmoittanut asiasta pankille. B Oy, jolle pankin saatava on sittemmin siirtynyt, on 5.3.2007 vireille tulleessa kanteessaan vaatinut A:lta mainitun sopimuksen perusteella lisäsuoritusta.

A on käräjäoikeudessa kertonut uskoneensa sopimusta tehdessään, että velka on suoritettu kokonaisuudessaan, kun hän toimii sopimuksen mukaisesti. Sopimuksessa tarkoitettu ilmoitusvelvollisuus koskee maksuohjelman voimassaoloaikaa, jolloin myös mahdolliset muutosvaatimukset olisi tullut tehdä. Hovioikeuden pyydettyä A:lta lausuman yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain 61 a §:n 1 momentissa mainitun määräajan soveltamista koskevan kysymyksen johdosta A on hovioikeudelle ilmoittanut, että kanne on nostettu liian myöhään.

Hovioikeus on jättänyt B Oy:n vaatimuksen myöhään tehtynä tutkimatta. Hovioikeuden mukaan yksityishenkilöiden velkajärjestelystä annetun lain 61 a §:n 1 momentin vuoksi hakemusta lisäsuorituksen vahvistamiseksi ei voida tehdä sen jälkeen, kun maksuohjelman päättymisestä on kulunut kaksi vuotta.

Asiassa on Korkeimmassa oikeudessa kysymys siitä, onko B Oy:llä enää oikeutta esittää A:n lisäsuoritusvelvollisuutta koskevaa vaatimusta.

Hovioikeuden soveltama yksityishenkilöiden velkajärjestelylain 61 a §:n 1 momentti koskee hakemusta velallisen lisäsuoritusvelvollisuuden vahvistamiseksi tuomioistuimen vahvistamaan maksuohjelmaan perustuvassa velkajärjestelyssä. Mainitussa laissa ei kuitenkaan ole säädetty vapaaehtoisia velkajärjestelysopimuksia koskevasta vastaavasta kanneajasta. Kyseessä on erityissäännös, joka rajoittaa velkojan oikeutta vaatia suoritusta velalliseltaan. Säännöksen soveltamisalaa ei siksi voida tulkinnalla laventaa koskemaan tilanteita, joihin säännöstä ei ole nimenomaisesti tarkoitettu sovellettavaksi. Tämän vuoksi katson, ettei kyseinen lainkohta tule asiassa sovellettavaksi.

A on velkajärjestelyä koskevan sopimuksen nojalla ollut velvollinen ilmoittamaan tuloissaan tapahtuneista muutoksista sopimuksen voimassaoloajan. Sopimuksen voimassaolo on lakannut, kun A:n maksuohjelma on päättynyt 28.2.2005. B Oy:n kanne on tullut vireille 5.3.2007 eli velkomusasioissa yleisesti noudatetun määräajan mukaisesti. Tämän vuoksi tutkin kanteen.

Asiassa on riidatonta, että A:n tulot olivat vuosina 1998 - 2004 suuremmat kuin, mitä maksuohjelmaan oli hänen tuloikseen merkitty. B Oy on perustanut kanteensa siihen, että A on rikkonut vapaaehtoista velkajärjestelyä koskevaa sopimusta jättämällä maksuohjelman keston aikana ilmoittamatta taloudellisessa asemassaan tapahtuneesta muutoksesta. Sopimuksen voimassaolo on edellä kerrotuin tavoin lakannut 28.2.2005. B Oy on käräjäoikeudessa kertonut tulleensa verottajalta saatujen tietojen perusteella tietoiseksi A:n parantuneesta tulotasosta ja esittäneensä muutosvaatimuksen A:lle kirjeellä 17.1.2007. A ei ole asiassa tätä seikkaa riitauttanut.

Yleisen velvoiteoikeudellisen periaatteen mukaan säilyttääkseen oikeutensa vedota velallisen sopimusrikkomukseen, velkojan on ilmoitettava velalliselle rikkomuksesta kohtuullisessa ajassa siitä, kun velkoja on rikkomuksen havainnut tai hänen olisi pitänyt se havaita. Velkojalla on velkajärjestelylain 84 §:n nojalla oikeus saada maksuohjelman nojalla veroviranomaiselta velkajärjestelyn kannalta tarpeelliset velallisen verotusta koskevat tiedot. Yleisesti on tiedossa, että verotus valmistuu viimeistään verovuotta seuraavan vuoden syksyllä.

Kanteessa on vedottu A:n todellisiin tuloihin vuosina 1998 - 2004. A:lle on ilmoitettu virheellisyydestä sopimuksen täyttämisessä vasta 17.1.2007. Lisäsuoritusvelvollisuutta koskevaa huomautusta ei ole esitetty A:lle kohtuullisessa ajassa siitä, kun vaatimuksen peruste olisi ollut velkojan selvitettävissä. B Oy:llä ei siksi ole enää oikeutta vedota A:n sopimusrikkomukseen.

Näillä perusteilla hylkään kanteen.