KKO:2010:26

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Kanne Vantaan käräjäoikeudessa

A vaati, että valtio velvoitetaan heti luovuttamaan takaisin häneltä takavarikoitu ja Vantaan kihlakunnan poliisilaitoksen hallussa oleva kanteessa tarkemmin yksilöity irtain omaisuus.

A perusteli vaatimustaan sillä, että Vantaan kihlakunnan poliisilaitos oli suorittanut keväällä 2006 rikostutkintaa, jonka yhteydessä A:lta oli 7.3.2006 takavarikoitu omaisuutta hänen hallinnassaan olevalta tilalta. Vantaan käräjäoikeus oli tuominnut A:n 4.7.2006 ja 10.10.2006 vankeusrangaistukseen. A:ta ei ollut kuitenkaan edes syytetty rikoksista, jotka olisivat koskeneet kysymyksessä olevaa takavarikoitua omaisuutta. Takavarikko oli kumottu, mutta poliisi on kieltäytynyt luovuttamasta omaisuutta A:lle. Omaisuus oli kuulutettu.

Vaikka A oli tuomittu rangaistuksiin rikoksista, se ei tarkoittanut sitä, että kaikki hänen hallussaan oleva omaisuus olisi laittomasti hankittua. Omaisuuden hallinta luo vakiintuneesti omistusolettaman. Perustuslain kansalaisille takaama omaisuuden suoja johti siihen olettamaan, että omaisuus oli hankittu omistukseen laillisesti. Se, joka muuta väitti, oli velvollinen näyttämään väitteensä toteen.

A oli vuosikausia käynyt kauppaa erilaisista autotarvikkeista ja vaihtanut niitä tuttavien kesken. Kaupankäynti ja vaihto olivat liittyneet autojen kokoamiseen ja kunnostamiseen. Tilanne johti kohtuuttomuuteen, jos A:lta takavarikoitiin kaikki autotarvikkeet sillä perusteella, että A oli syyllistynyt johonkin toiseen omaisuuserään kohdistuneeseen rikokseen.

Valtion vastaus

Valtio vaati kanteen hylkäämistä. Vantaan kihlakunnan poliisilaitos oli takavarikoinut A:n hallusta muun muassa kanteessa mainitut autoradiot, vahvistimet ja henkilöautojen osat, koska oli ollut syytä olettaa esineiden olleen joltakulta rikoksella vietyjä. Osa takavarikoidusta omaisuudesta oli saatu palautetuksi oikeille omistajilleen.

Vantaan poliisilaitos oli kuuluttanut kanteessa vaaditut esineet, koska polisi ei ollut pitänyt A:ta esineiden oikeana omistajana eikä esineiden omistaja ollut toistaiseksi selvinnyt. Kuulutettujen esineiden joukossa oli autoradioita ilman etupaneeleja sekä etupaneeleja, joihin ei ollut vastaavaa soitinta. Joistakin esineistä oli poistettu niissä olleet yksilöivät tunnisteet. Yleisen elämänkokemuksen perusteella oli pidettävä epäuskottavana, että kuvatun kaltaisia esineitä hankittaisiin normaalin tavaroiden kaupan ja vaihdannan puitteissa. Takavarikkohetkellä A oli epäiltynä useista erilaisista omaisuusrikoksista.

Käräjäoikeuden tuomio 26.9.2007

Käräjäoikeus lausui, että asiassa oli riidatonta, että kanteessa tarkoitettu irtain omaisuus oli esitutkinnan yhteydessä takavarikoitu A:n autotallilta 7.3.2006. Takavarikon kumoamisen jälkeen omaisuus oli kuulutettu. Vantaan kihlakunnan poliisilaitos oli kieltäytynyt luovuttamasta omaisuutta takaisin A:lle. A:ta ei ollut kuitenkaan tuomittu eikä edes syytetty tätä omaisuutta koskevasta rikoksesta. Asiassa oli kysymys siitä, oliko valtio velvoitettava palauttamaan omaisuuden hallinta A:lle.

Pakkokeinolain 4 luvun 1 §:n mukaan esine voidaan takavarikoida muun muassa, jos on syytä olettaa, että se on rikoksella joltakulta viety. Luvun 17 §:n 2 momentin mukaan, jos palautettavan esineen omistajaa tai muuta, jolla on oikeus esineeseen, ei ole tiedossa, poliisin on julkisella kuulutuksella kehotettava häntä ilmoittautumaan. Jos kukaan ei vaadi esinettä itselleen kuuden kuukauden kuluessa kuuluttamisesta, esine siirtyy valtiolle.

A oli vaatinut omaisuuden hallinnan palauttamista itselleen. Hallinnan palauttamisen kannalta vailla merkitystä oli, kuuluisiko tiettyjen esineiden omistusoikeus tarkkaan ottaen A:lle vaiko hänen isänsä kuolinpesälle tai äidilleen. Perhesuhteissa irtaimiston omistussuhteet olivat usein epäselviä, ja A:lla voitaisiin joka tapauksessa katsoa olevan hallintaoikeus esineisiin.

Sen, joka väitti omistavansa jotakin, oli lähtökohtaisesti näytettävä väitteensä toteen. Toisaalta irtaimen esineen hallinta loi omistusolettaman. Tässä asiassa oli kuitenkin vahvoja indisioita omistusta vastaan. A:lla oli pitkä tausta tämän tyyppisistä omaisuusrikoksista, muu A:n autotallista takavarikoitu omaisuus oli ollut anastettua ja kanteessa tarkoitetun omaisuuden laatu oli epäilyksiä herättävää. Näissä olosuhteissa A:n oli viime kädessä näytettävä toteen, että omaisuus kuului hänelle. Varastettuun tavaraan ei voinut saada saantosuojaa.

A:n omistusoikeudesta oli esitetty näyttönä hänen oma kertomuksensa. A oli kertonut harjoittaneensa isänsä kanssa autotallilla pitkään autojen kunnostamista ja kauppaa, mihin liittyen hän oli ostanut ja vaihtanut erilaisia autotarvikkeita. Hänen hiljattain kuolleella isällään oli ollut kommandiittiyhtiö. Talli oli ollut vuokrattu. A oli kuitenkin elänyt sosiaalituen varassa. A ei ollut pystynyt nimeämään henkilöitä, joilta esineet oli hankittu. Hän oli kertonut osan esineistä olleen tallilla pitkään, enimmillään noin 10 vuotta. Osan esineistä A oli kertonut olleen kiinni perheelle kuuluneissa eri autoissa. A:n kertomuksen näyttöarvoa heikensi sen epämääräisyys esineiden alkuperän suhteen.

Asiassa kuultu todistaja oli kertonut A:n aiemmasta rikollisuudesta, kysymyksessä olevasta esitutkinnasta ja poliisin tekemien omaisuutta koskevien ratkaisujen perusteista. Autotallilla oli suoritettu esineiden valintaa.

Käräjäoikeus totesi, että A:n omistusoikeutta vastaan puhui useimpien takavarikoitujen esineiden laatu, joka ei vastannut normaalia käytetyn tavaran kauppaa. Osasta esineistä oli poistettu yksilöivä tunniste ja osasta ei sellaista ollut löytynyt. Joistakin autoradioista puuttui etupaneeli ja joistakin oli katkaistu johtoja. Esineissä numero 6 ja 16 sen sijaan olivat valmistenumero ja ainakin pääosin pistokkeet tallella.

Aihetodisteina A:n omistusoikeutta vastaan puhuivat A:n tausta ja se, että autotallista oli samalla kertaa takavarikoitu kiistatta anastettuja autotarvikkeita. Vahvana näyttönä omistusoikeutta vastaan oli useimpien esineiden laatu, kuitenkin esineitä 6 ja 16 lukuunottamatta. Muiden esineiden osalta A:n kertomusta ei voitu pitää riittävänä näyttönä hänen oikeudestaan esineisiin.

Lausumillaan perusteilla käräjäoikeus velvoitti valtion palauttamaan A:lta takavarikoidut esineet numero 6 ja 16 ja hylkäsi muilta osin vaatimukset.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Tatu Leppänen.

Helsingin hovioikeuden tuomio 4.12.2008

Hovioikeus, jonka tutkittavaksi A saattoi asian, lausui, että pakkokeinolain 4 luvun 1 §:n mukaan esine tai asiakirja voidaan takavarikoida, jos on syytä olettaa, että se voi olla todisteena rikosasiassa tai on rikoksella joltakulta viety taikka että tuomioistuin julistaa sen menetetyksi. Esitutkintalain (449/1987) 2 §:n mukaan poliisin on toimitettava esitutkinta, kun sille tehdyn ilmoituksen perusteella tai muulloin on syytä epäillä, että rikos on tehty.

Huomioon ottaen, että kanteen kohteena olevaan omaisuuteen liittyvää esitutkintaa ei ollut toimitettu ja että takavarikko oli kumottu, hovioikeus katsoi, että poliisilla ei ollut syytä epäillä A:ta rikoksesta kanteen kohteena olevan omaisuuden osalta. Koska A oli väittänyt olevansa kyseisen hänen hallustaan takavarikoidun omaisuuden omistaja eikä kukaan muukaan ollut poliisin kuulutettua omaisuuden vaatinut omaisuutta itselleen, perustetta olla palauttamatta takavarikoitua omaisuutta A:lle ei ollut.

Lausumillaan perusteilla hovioikeus velvoitti valtion luovuttamaan A:lle kanteessa tarkoitetun, häneltä takavarikoidun omaisuuden.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Hellevi Niemelä, Ulla Rantanen ja Leeni Kivalo. Esittelijä Riikka Rask.

Muutoksenhaku korkeimmassa oikeudessa

Valtiolle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan valtio vaati, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja asia jätetään käräjäoikeuden tuomion varaan.

A vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Poliisi on pakkokeinolain 4 luvun 1 §:n nojalla 7.3.2006 takavarikoinut A:n hallinnassa olevalta kiinteistöltä erilaisia esineitä katsoen, että oli syytä olettaa, että esineet olivat rikoksella joltakulta vietyjä. Osa esineistä on myöhemmin palautettu oikealle omistajalleen tai haltijalleen joko poliisin tai tuomioistuimen päätöksellä. Muiltakin osin takavarikko on 12.6.2006 kumottu. Luovuttamatta jäänyt omaisuus on pakkokeinolain 4 luvun 17 §:n 2 momentin nojalla kuulutettu 27.6.2006.

2. A on vaatinut poliisia palauttamaan ne häneltä takavarikoidut esineet, joiden takavarikko oli kumottu, mutta joita ei ollut määrätty luovutettaviksi kenellekään muulle. Asiassa on riidatonta, että A:ta ei ole syytetty tai tuomittu rikoksista, jotka olisivat koskeneet niitä esineitä, joiden palauttamista hän on vaatinut, eikä esineitä ole tuomittu valtiolle menetetyiksi. Samoin on riidatonta, että julkisen kuulutuksen jälkeenkään kukaan muu ei ole vaatinut esineitä itselleen.

3. Asiassa on kysymys siitä, onko A:lla oikeus saada edellä tarkoitettu omaisuus takaisin.

Säännökset

4. Pakkokeinolain 4 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan esine voidaan takavarikoida muun muassa silloin, kun on syytä olettaa, että se on rikoksella joltakulta viety. Takavarikko on saman luvun 11 §:n mukaan kumottava niin pian kuin se ei ole enää tarpeen ja myös, jollei syytettä sen aiheuttaneesta rikoksesta nosteta neljässä kuukaudessa esineen takavarikoimisesta. Tuomioistuin saa pyynnöstä pidentää edellä kerrottua määräaikaa korkeintaan neljäksi kuukaudeksi kerrallaan.

5. Jos palautettavan esineen omistajaa tai muuta, jolla on oikeus esineeseen, ei ole tiedossa, poliisin on pakkokeinolain 4 luvun 17 §:n 2 momentin mukaan julkisella kuulutuksella kehotettava häntä ilmoittautumaan. Jos kukaan ei vaadi esinettä itselleen kuuden kuukauden kuluessa kuuluttamisesta, esine siirtyy valtiolle.

6. Niin kuin pakkokeinolain esitöissäkin on todettu, takavarikoitu esine on yleensä palautettava sille, jolta se on takavarikoitu. Jos taas esine on riidattomasti todettu joltakulta rikoksella viedyksi, se on palautettava omistajalleen tai haltijalleen. Esitöissä on todettu voivan syntyä vaikeuksia muun muassa silloin kun omistajaa tai muuta, jolla olisi oikeus esineeseen, ei ole tiedossa. Esimerkkinä mainitaan, että murtosarjoja tutkittaessa epäiltyjen hallusta löytyy usein rikoksella vietyä omaisuutta, jonka omistajaa ei saada selville (HE 14/1985 vp s. 71). Lakia valmisteltaessa ei ole esitetty näkökohtia siitä, miten on meneteltävä, jos kukaan muu kuin se, jolta omaisuus on takavarikoitu, ei vaadi tällaisen rikoksella viedyksi epäillyn omaisuuden palauttamista itselleen.

7. Rikoslakiin sisältyy säännöksiä, jotka saattavat olla sovellettavissa myös omaisuuteen, johon kohdistuu tarkemmin yksilöimätön rikosepäily ja jolle ei ole luotettavasti osoitettavissa oikeaa omistajaa. Rikoslain 10 luvun 3 §:ssä tarkoitetussa laajennetussa hyödyn menettämisessä lainkohdan muiden soveltamisedellytysten täyttyessä voidaan valtiolle menetetyksi tuomita omaisuus jo sillä perusteella, että on syytä olettaa sen olevan peräisin rikollisesta toiminnasta, jota ei ole pidettävä vähäisenä. Myöskään rahanpesua ja kätkemisrikosta koskevissa rangaistussäännöksissä ei edellytetä esirikoksen yksityiskohtaista selvittämistä.

Korkeimman oikeuden kannanotto

8. Rikosprosessuaalinen takavarikko on esitutkinnassa käytettävä pakkokeino, joka on tarkoitettu turvaamaan esitutkinnan suorittamista, esineen tuomitsemista valtiolle menetetyksi tai esineen palauttamista oikealle omistajalleen. Poliisilla ei ole perustetta pitää hallussaan sellaista takavarikoitua omaisuutta, jota koskeva takavarikko on kumottu ja jota ei ole tuomittu valtiolle menetetyksi tai johon ei kohdistu omistusoikeutta koskevaa riitaa tai joka ei ole jäänyt valtiolle sen vuoksi, että kukaan ei ole vaatinut sitä itselleen. Lakiin ei myöskään sisälly säännöksiä menettelytavoista, joilla poliisi voisi saattaa kysymyksen takavarikoidun omaisuuden oikeasta omistajasta riita-asiana tuomioistuimen ratkaistavaksi.

9. Se, jonka hallussa irtain omaisuus on, katsotaan yleensä sen omistajaksi. Rikosprosessuaalinen takavarikko kohdistuu esineen hallintaan, mutta ei sinänsä horjuta esineen omistusoikeutta. Poliisin tulee riidattomissa tapauksissa palauttaa rikoksella viety esine oikealle omistajalleen, ja tuomioistuin voi joko rikosasian käsittelyn yhteydessä tai omistusoikeutta koskevassa erillisessä oikeudenkäynnissä ratkaista, kenelle takavarikoitu omaisuus kuuluu. Jollei omistusoikeutta ole edellä tarkoitetuin tavoin todettu, esineen hallinta on lähtökohtaisesti palautettava sille, jolta esine on takavarikoitu.

10. Tässä tapauksessa kiistanalainen omaisuus on takavarikoitu A:n hallusta. Kuulutuksen kohteena olleen omaisuuden joukossa oli esimerkiksi autoradio-cd-soittimia ilman niiden etupaneeleja ja irrallisia etupaneeleja, minkä lisäksi joistakin esineistä oli poistettu niissä olevat tunnisteet. Omaisuuden laatu ja A:sta kirjatut rikosepäilyt ovat antaneet aiheen epäillä esineitä anastetuiksi. Tämän omaisuuden takavarikko ei ole kuitenkaan johtanut syytetoimenpiteisiin eikä kukaan ole ilmoittautunut sen omistajaksi eikä sitä ole myöskään rikosasian käsittelyn yhteydessä vaadittu esimerkiksi laajennettuna rikoshyötynä menetettäväksi.

11. Pakkokeinolain 4 luvun 17 §:n 2 momentin mukaan esineet siirtyvät valtiolle vain, jos kukaan ei vaadi niitä itselleen kuuden kuukauden kuluessa kuuluttamisesta. A on väittänyt hallustaan takavarikoituja esineitä omikseen ja vaatinut niitä itselleen. Koska esineitä koskeva takavarikko on kumottu eikä niitä ole tuomittu valtiolle menetetyiksi eikä kukaan muu kuin A ole vaatinut esineitä itselleen, valtiolla ei ole enää perustetta pitää niitä hallussaan. Sen vuoksi ja koska esineet on takavarikoitu A:n hallusta, ne on palautettava A:lle.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Kati Hidén, Pertti Välimäki, Ilkka Rautio, Jorma Rudanko ja Pekka Koponen. Esittelijä Pauliina Hermunen.