Valitusluparatkaisun viestit syyttäjälle
(1)Lähtökohdat ja kysymyksen asettelu
Tässä esityksessä on kysymys siitä, mitä korkeimman oikeuden valituslupahakemukseen annetun ratkaisun pitäisi kertoa sen lukijalle, tässä tapauksessa syyttäjälle.(1) Ratkaisun lopputuloksesta riippuu, mitä syyttäjä tahtoisi ratkaisun kertovan.
(1.1) Kun valituslupahakemus ei menesty, korkeimman oikeuden tuotos kiteytyy nimenomaiseen korkeimman oikeuden päätökseen, joka sisältää ainoastaan ratkaisun lopputuloksen: valituslupaa ei myönnetä. Hakijaa kinnostava päällimmäinen kysymys kuuluu: ”Miten tässä nyt näin kävi; miksei lupaa myönnetty?” Korkeimman oikeuden ratkaisu ei tähän kysymykseen vastaa, koska ratkaisua ei perustella. Siinä ei siis kerrota, mistä syystä hakijan väittämää lupaperustetta ei katsottu olleen tai mistä muusta syystä lupa evättiin.
Kuvittelen tämän ensimmäisen lähtökohtatilanteen olevan, että syyttäjä on myös tehnyt valituslupahakemuksen.(2) Kyse on siis syyttäjän hakemukseen annetusta päätöksestä. Vastauksia voidaan hahmotella ainakin kahtaalta: voidaan puhua ensiksikin järjestelmästä johtuvista yleisistä syistä ja toiseksi tapauskohtaisista syistä. Jotta syyt tulisivat ymmärrettäväksi, on aluksi selitettävä järjestelmää eli perusasioita, muun muassa valituslupajärjestelmän perusteita ja prejudikaattiajattelua. Esitykseni pääosa, jaksot 2-5 koskevat näitä kysymyksiä. Vasta sitten voidaan hahmotella valitusluvan hylkäämisen yleisiä ja tapauskohtaisia syitä (jakso 6).
(1.2) Jos hakemus hyväksytään, asiasta ilmoitetaan hakijalle kirjeellä, jossa ilmoitetaan nytkin pelkästään ratkaisun lopputulos. Hakijan vastapuoli saa asiasta tiedon vastauspyynnöstä, jos vastausta ei ole pyydetty jo lupakäsittelyä varten. Jos vastausta on ehditty pyytää, luvan myöntämisestä ilmoitetaan vastapuolelle samanlaisella kirjeellä kuin hakijallekin. Kun luvan myöntämisestä ilmoittavassa kirjeessä kerrotaan ainoastaan ratkaisun lopputulos, tämä tarkoittaa seuraavaa. Ensiksikään siitä ei ilmene, mistä kysymyksestä lupa on myönnetty, eikä toiseksi myöskään se, millä valituslupaperusteella lupa on myönnetty eikä se, mitkä ovat olleet ne konkreettiset syyt, joiden takia lupaperusteen on tässä tapauksessa katsottu olleen käsillä. Jälkimmäiset kysymykset jutun asianosaisia tuskin kiinnostaakaan; akateeminen yhteisö voi olla eri asia. Sen sijaan ensimmäinen kysymys – mistä kysymyksestä lupa on myönnetty – kiinnostaa jutun asianosaisia. Tilannetta jossa lupa on myönnetty, käsittelen jaksoissa 7. Tällöin syyttäjä voi olla sekä luvan hakijana että hakijan vastapuolena.
(2) Valituslupajärjestelmästä
(2.1) Ylimmän tuomiovallan käyttämisen mallit
Suomen perustuslain 99 §:n mukaan korkein oikeus käyttää ylintä tuomiovaltaa riita- ja rikosasioissa eli yleisen lain mukaan ratkaistavissa oikeusasioissa. Tämä tarkoittaa, että korkeimman oikeuden tehtäviin kuuluu hovioikeuksien ja maaoikeuksien sekä eräissä asioissa vakuutusoikeuden ja markkinaoikeuden ratkaisuista tehtyjen valitusten ratkaiseminen. Ylimmän tuomioistuimen toimivaltaan kuuluu myös ylimääräisten muutoksenhakemuksien – kantelujen ja tuomiopurkuhakemuksien – ratkaiseminen. Näiden tehtävien lisäksi korkeimmalle oikeudelle kuuluu eräitä valvonta- ja lausuntoasioita, joiden merkitys korkeimman oikeuden työssä on vähäinen. Olennainen tehtävä on ylimmän tuomiovallan käyttäminen.
Ylintä tuomiovaltaa voitaisiin ajatella käytettäväksi siten, että korkein oikeus tutkisi kaikki jutut, jotka sinne valitusteitse saatetaan. Tämä on osoittautunut pulmalliseksi niin meillä kuin muidenkin maiden oikeuslaitoksissa. Ongelmat johtuvat siitä, että ylimmän tuomioistuimen ratkaisuilta on aina odotettu sitä, että niillä olisi myös yleisempää merkitystä. Ei ole riittänyt, että ratkaisu on mahdollisimman hyvä ja oikea kussakin asiassa, vaan että ratkaisusta olisi ohjeeksi ja opiksi myös muissa vastedes ratkaistavissa asioissa. Tästä syntyy ristiriita: useallakaan jutulla ei ole merkitystä muille kuin jutun asianosaisille, sen sijaan yleisempää merkitystä on vain harvoilla ratkaisuilla. Jos siis kaikki jutut tutkitaan, voimavarat kuluvat pääosin sellaisiin asioihin, joilla ei ole yleistä merkitystä eli prejudikaattiarvoa.
(2.2) Valituslupajärjestelmän pääpiirteet
Tämän ristiriidan poistamiseksi muutoksenhakua korkeimpaan oikeuteen on pyritty rajoittamaan – melkein yhtä kauan kuin korkein oikeus on ollut olemassa. Vuosina 1922-1979 meillä oli voimassa muutoksenhakulupajärjestelmä. Viime vaiheessa se tarkoitti sitä, että häviöarvoltaan tai rangaistusmäärältään tietyn rajan alle jäävissä asioissa muutoksenhakulupa myönnettiin yleensä vain prejudikaattiperusteella ja muissa asioissa, jos ilmeni aihetta hovioikeuden ratkaisun muuttamiseen.(3)
Vuodesta 1980 voimassa ollut järjestelmä on nimeltään valituslupajärjestelmä, jonka ydin on siinä, että korkein oikeus ottaa täyteen tutkintaan ja ratkaistavakseen vain sellaiset asiat, joilla ajatellaan oleva prejudikaattiarvoa. Sillä seikalla, tulisiko hovioikeuden ratkaisu muuttumaan, ei lähtökohtaisesti ole merkitystä. Muutoksenhakujärjestelmämme muuttui näin yksiasteiseksi ja korkein oikeus pääasiallisesti prejudikaattituomioistuimeksi.(4) – OK 30:3:n mukaan valituslupa voidaan myöntää ainoastaan seuraavilla kolmella perusteella:
1.ennakkotapausperuste: jos lain soveltamisen kannalta muissa samanlaisissa tapauksissa tai oikeuskäytännön yhtenäisyyden vuoksi on tärkeätä saattaa asia korkeimman oikeuden ratkaistavaksi;
2.purkuperuste: jos luvan myöntämiseen on erityistä aihetta asiassa tapahtuneen sellaisen virheen takia, jonka perusteella ratkaisu olisi purettava tai poistettava;
3.painava syy –peruste: jos valitusluvan myöntämiseen on muu painava syy.
Purkuperuste ja painava syy tulevat valituslupaperusteina kyseeseen hyvin harvoin. Purkuperusteen merkitys valituslupaperusteena on siinä, että myöntämällä valituslupa voidaan nopeuttaa selvien tuomiovirhekantelu- ja purkujuttujen käsittelyä, kun ei ole tarpeen odottaa ratkaisun lainvoimaisuutta. Painava syy valituslupaperusteena voi tulla kyseeseen niin sanotusti yksilöperusteella. Lupa voidaan myöntää, jos hakija osoittaa, että asia on hänelle esimerkiksi taloudellisesti poikkeuksellisen tärkeä. – Kun syyttäjä on valitusluvan hakijana, kysymykseen voivat tulla yleensä vain prejudikaattiperuste ja joskus purkuperuste.
(2.3) Valituslupajärjestelmän soveltamisalasta
Oikeudenkäyntiin osallisella tulee yleensä olla oikeus hakea muutosta ainakin yhdessä valitusasteessa. Tämän vuoksi valituslupajärjestelmä ei koske hovioikeuden ensimmäisenä asteena ratkaisemia asioita (OK 30:2).(5) Ongelmaksi voi syntyä se, miten asia tässä yhteydessä käsitetään: ymmärretäänkö se juttukohtaisesti vai ratkaisuttain. Oikeuskäytännössä kysymykseen on vastattu ensimmäisen vaihtoehdon mukaan. Valituslupajärjestelmä ymmärretään jutuittain. Jos oikeudenkäynti on pantu vireille hovioikeudessa, siinä ei sovellettava valituslupajärjestelmää. Mutta kun kyse on hovioikeudessa muutoksenhakuasiana käsiteltävään pääasiaan kuuluvista liitännäisratkaisuista – esimerkkinä ratkaisut hovioikeuskuluista ja todistelukustannuksista – ne seuraavat pääasiaa, vaikka ne ovat hovioikeuden ensimmäisenä asteena antamia. Valituslupajärjestelmä koskee niitä (ks. esim. KKO 2002:6, 2002:22 ja 2002:77).(6)
Selvää on, että ylimääräistä muutoksenhakua valituslupajärjestelmä ei koske. Tästä on kuitenkin yksi poikkeus: valituslupajärjestelmä koskee hovioikeuden ratkaisua, jonka hovioikeus on antanut sinne kanteluteitse saatetussa asiassa (KKO 1995:180).
Korkeimmassa oikeudessa vastaajana olevan aseman kannalta valituslupajutuissa ja toisen asteen jutuissa on olennainen ero: valituslupajutuissa vastaajalta pyydetään tarvittaessa vastaus (OK 30:10), mutta toiseen asteen jutuissa vastaajapuhevalta on valvottava omin päin (OK 30:14).
(3) Prejudikaatiksi käyvä kysymys
Kun valituslupa voidaan syyttäjälle myöntää yleensä vain prejudikaattiperusteella, ydinkysymys kuuluu: millaisista kysymyksistä prejudikaatti voidaan antaa. Ensimmäinen vastaus on helppo: prejudikaatissa on kyse oikeuskysymyksistä. Tästä eteenpäin ongelmat ovatkin vaikeampia. Ensiksikin: mitä tarkoitetaan oikeudellisella kysymyksellä ja toiseksi: millaiset oikeudelliset kysymykset kelpaavat prejudikaattikysymyksiksi?
(3.1) Oikeudellinen ongelma, lain soveltamiskysymys ja näyttökysymys
Lainkäytössä eteen tulevia pulmia voi yrittää ryhmitellä esimerkiksi seuraavalla karkealla ja liioittelevalla jaottelulla:
·oikeudellinen ongelma: epäselvää normia sovelletaan selvään tosiseikastoon;
·lainsoveltamiskysymys: selvää normia sovelletaan selvään tosiseikastoon;
·näyttökysymys: selvää sääntöä sovelletaan epäselvään tosiseikastoon.
Sinänsä nämä kaikki kysymykset voivat kelvata prejudikaattikysymyksiksi, mutta eivät samoilla ehdoilla. Oikeudellinen ongelma voi kelvata sellaisenaan prejudikaattikysymykseksi, mutta muiden kysymyksien on täytettävä vaativammat ehdot.
(3.2) Perinnäiset oikeudelliset ongelmat: tulkinta- ja systematisointiongelmat
Oikeudellinen ongelma tarkoittaa tavallisesti lainopillista ongelmaa: kysymys on joko säännöksen tulkinnasta (mikä on säännöksen sisältö) tai säännöksen systemaattisesta asemasta (mikä on säännöksen suhde muihin säännöksiin) taikka molempia. Tällaisia oikeudellisia ongelmia voi syntyä monista syistä. Klassisia syitä tulkintaongelmaan ovat lakitekstin aukollisuus, epäselvyys, ristiriitaisuus taikka monitulkintaisuus. Jonkin uuden säännöstön säätäminen voi aiheuttaa vanhan säännöstön tai oikeuden tulkinta- ja systematisointiongelmia. Esimerkiksi ROL:n säätäminen on herättänyt monta kysymystä perinnäisten laissa säätelemättömien rikosprosessuaalisten oppien voimassaolosta. Syynä on se, että kaikkia uuden sääntelyn vaikutuksia muuhun oikeuteen ei ole otettu tai voitu ottaa huomioon. Kysymys on siis vanhan säännön soveltamisessa uudessa tilanteessa, siis silloin, kun säädösympäristö on muuttunut.
Esimerkin tästä kysymyksenasettelusta voi kehitellä KKO 2004:121 pohjalta. Itse jutussahan oli kyse siitä, voiko tuomioistuin omasta aloitteestaan ilman syyttäjän vaatimusta määrätä yli kahdeksi vuodeksi tuomitun heti vangittavaksi. Kysymyshän jäi sääntelemättä pakkokeinolain 1:26:ää vuonna 1995 muutettaessa. Kuten ratkaisun perusteluistakin ilmenee, jutun pääongelman voi hahmottaa yleisellä tasolla siten, että kyse on ROL:n mukaisen akkusatorisen eli syyttämismenetelmän ulottuvuudesta. Vanhastaan seuraamusten määräämisen on katsottu kuuluvan virallisperiaatteen alaan. Kysymyksen voi ymmärtää näin: onko nykymenettelyn akkusatorisen menetelmän hallitseva pääperiaate vaikuttanut siihen, miten virallisperiaatteen alaan kuuluvia kysymyksiä tulisi ratkoa.(7)
– Tällainen pohdinta osoittanee, että perinnäisen laintulkintaongelman (lainaukko) ratkaisussa ovat vahvasti mukana systemaattiset näkökohdat eli uudistetun syyttämismenetelmän ja vanhan virallisperiaatteen välinen suhde.(8)
(3.3) Avointen säännösten ongelmat: periaatteiden punnintaa
Niin sanottujen avointen säännösten tai tarkoituksellisesti harkinnanvaraisten säännösten soveltamisongelmat ovat toisen tyyppisiä kuin klassiset tulkinta- ja systematisointiongelmat. Niissä lainsäätäjä on tarkoituksellisesti jättänyt kysymyksen määrärajoissa lainkäyttäjän harkintavaltaan. Tyypillisiä esimerkkejä ovat rangaistuksen mittaamis- ja valintaperusteita koskevat väljät ja eri suuntiin vetävät säännökset sekä avoimet tekijätunnusmerkistöt. Niiden soveltamisessa on usein olennaisinta keskenään ristiriitaisten oikeusperiaatteiden punninta. Esimerkiksi RL 29:4.1:n mukaisen verorikkomuksen avointa tekijätunnusmerkistöä koskevassa kysymyksessä voi nähdä, laillisuusperiaatteen ja rikosvastuun toteuttamisperiaatteen välisenä punnintakysymyksenä.
Jotta syyttäjä pystyy tunnistamaan oikeudellisen ongelman – sekä perinnäiset että avointen säännösten soveltamispulmat –hänen on ymmärrettävä ja tunnettava juridiikkaa.(9) Ongelmaan on saatettu kiinnittää ensiksikin huomiota lainopillisessa kirjallisuudessa. Se on yleensä merkki ainakin siitä, että kysymys on todella oikeudellisesta ongelmasta, mutta se ei vielä takaa sitä, että kysymyksellä on yleistä merkitystä. Joskushan kirjallisuudessa voidaan puhua ongelmista, jotka voivat olla jostakin näkökulmasta kiintoisia, mutta joiden yleistä merkitystä voi olla hankalaa ymmärtää. Tällaiset tilanteet, jossa muut ovat jo tunnistaneet ongelman, eivät ole kovin yleisiä, mutta silloin, kun sellainen sattuu kohdalle, syyttäjän toivoisi tunnistavan ongelman. Näihin tilanteisiin varautuminen on tietysti työlästä, kun joutuu jatkuvasti seuraamaan, mitä kirjoitetaan ja mistä puhutaan. Lisää työtä aiheutuu siitä, että aina ei riitä rikosoikeuden ja rikosprosessioikeuden seuraaminen, vaan joskus pitää perehtyä myös uusiin siviilioikeudellisiin keksintöihin, joilla voi olla rikosoikeudellisia vaikutuksia.
(3.4) Lainsoveltamiskysymys: epäyhtenäisen käytännön ongelma
Lainsoveltamiskysymykseksi määrittelin edellä tilanneen, jossa periaatteessa selvää sääntö sovelletaan selvään tosiseikastoon. Tyyppiesimerkkinä olkoon kysymys siitä, onko Subutex RL 50:5.2:ssa tarkoitettu erittäin vaarallinen huumausaine. Kysymys on lähtökohtaisesti yksinkertaisesta lainsoveltamistilanteesta. Selvää hän on, että kysymys ratkaistaan RL 50:5.2:ssa olevan legaalimääritelmän nojalla: kyse on legaalimääritelmässä mainittujen arviointiperusteiden soveltamisesta yksittäiseen huumeeseen. Määritelmässä on kaikille määritelmille yhteinen ongelma: se on abstrakti, koska se on tarkoitettu koskemaan lukemattomia erilaisia aineita. Pääperiaate on, etteivät tällaiset yksinkertaiset soveltamiskysymykset ole prejudikaattikysymyksiä. Korkein oikeus olisi pääsemättömissä, jos se ottaisi yleiseksi tehtäväkseen tällaisten luokittelukysymyksien ratkaisemisen: huumausaineiden määrähän on loputon. Vastaavia luokitteluongelmia RL:ssa on monia, yhtenä esimerkkinä RL 21:6.1:n 3-kohdan mukainen ampuma- tai teräaseeseen rinnastettava hengenvaarallinen väline; tällaisten välineidenkin määrällä ei lie äärtä eikä päätä.
Prejudikaattikysymykseksi huumausaineen luokittelupulma voi nousta vasta sitten, jos kysymys on hyvin yleisesti käytetystä aineesta ja jos tuomitsemiskäytäntö on suistunut samanlaisissa tapauksissa selvästi epäyhtenäiseksi. Tässä näyttäytyy myös oikeudellisen ongelman ja lainsoveltamiskysymyksen ero. Kun oikeudellinen ongelma voi nousta prejudikaattikysymykseksi jo yhden tapauksen perusteella – ongelmia ennakolta torjumaan, lainsoveltamiskysymys kelpaa prejudikaatiksi vasta useiden tapausten perusteella – ongelmia korjaamaan.
Tässä tarkoitettu ongelma on voinut ilmetä myös käytännön oikeuselämän rutiinijutuissa. Tarkoitan tällä sellaisia rutiiniksi ymmärrettyjä juttuja, jotka hoidetaan yleensä rangaistusmääräysmenettelyssä eivätkä sen vuoksi joudu yleensä koskaan tuomioistuimiin. Kun tällaisesta jutusta nousee oikeudellinen ongelma, johon tahdotaan korkeimman oikeuden ratkaisu, valituslupahakemuksessa on syytä panostaa myös asian merkityksen selittämiseen.
Esimerkiksi käyköön ratkaisu KKO 2001:80. Siinä oli aivan kunnollinen oikeudellinen ongelmakin, mutta valituslupaharkinnassa lienee pulmana ollut ongelman merkityksen ymmärtäminen. Valituslupahakemuksen lukijalle, joka ei työkseen ole koskaan ollut liikennevalvonnassa rangaistusvaatimuksia antamassa, saattaa olla ylivoimaisen hankalaa hahmottaa sitä, millainen ongelma dieselöljyä halvemman kevyen polttoöljyn eli löpön käyttäminen liikenteessä on. Asiaan liittyvä laintulkintaongelma – pyrkiikö vastaaja välttämään löpön lailliseen käyttöön tarvittavaa huomattavaa lisäveroa (veropetos) vai polttoaineiden hinnaneroa eli dieselveroa (lievä veropetos) – oli vielä hahmotettavissa, mutta ei se, miten yleisestä ”kansanhuvista” on kyse ja miten epäyhtenäinen rangaistusmääräyskäytäntö oli ollut. Tällaisessa tapauksessahan pelkästään sinänsä helposti tajuttava oikeudellinen ongelma ei ehkä riittänyt valitusluvan myöntämiseen vaan lisäksi tarvittiin sekä ongelman merkittävyyden että epäyhtenäisen käytännön selostaminen.
Nytkin on siis huomattava, että asian tulee olla yleisesti ja aidosti ongelmallinen. Se, että syyttäjä ei ymmärrä hovioikeuden ratkaisua, ei aina tee asiasta yleisesti pulmallista. Jos syyttäjä ei tunne tai ei ymmärrä niitä yleisesti tunnettuja tulkinta- ja systematisointiperiaatteita tai yleisesti tunnettuja oikeuslähteitä, joihin hovioikeuden ratkaisu perustuu, niitä ei prejudikaatilla aleta hänelle opettaa. Jotta siis selväpiirteinen lainsoveltamiskysymys tai käytännön oikeuselämästä oleva ongelma olisi prejudikaatilla autettavissa, tulee syyttäjän osoittaa, että pulma ilmenee ristiriitaisena käytäntönä ja muuna sekavuutena. Pelkkä ylimalkainen heitto kentällä vallitsevaan epätietoisuuteen ei riitä, vaan hakijan tulisi osoittaa ainakin ristiriitaisia alemman tason ratkaisuja. Ristiriitaisen käytännön selvittäminen on hakijan tehtävä. Sekä ongelman merkittävyyden että epäyhtenäisen käytännön selvittämissä konkretia on valttia.
Käytännön oikeuselämässä syntyneillä lainsoveltamispulmilla ja yleisesti tunnetuilla kirjallisuudessa pohdituilla ongelmilla on joskus huomattavia eroja. Käytännön ongelmia pidetään joskus niin triviaaleina, että erityisesti yliopistopiireissä ihmetellään, miksi niistä annetaan prejudikaatteja. Hämmästelijöille voi muistuttaa, että prejudikaateilla otaksutaan olevan muitakin käyttäjiä kuin yliopistoväki. Se mikä on alan asiantuntijalle niin triviaali kysymys, ettei hän vaivaudu kirjaamaan sitä edes perusoppikirjaansa, ei tarkoita sitä, etteikö kysymys voisi olla oikeudellisessa elämässä yleisesti ja aidosti ongelmallinen. Käytäntö on saattanut suistua omille ristiriitaisille ja sekaville teilleen esimerkiksi siitä syystä, että jonkin keskeisen seikan merkitystä ei ole vain havaittu. Tällöin voi olla paikallaan antaa eräänlainen pedagoginen prejudikaatti.
(3.5) Näyttökysymys
Usein kuulee väitettävän, ettei näyttökysymyksistä voi antaa prejudikaattia. Tällainen väite on tyypillinen yleisen tason epämääräinen heitto, jonka hyvä puoli on siinä, että empiirisessä todellisuudessa se pitää keskimäärin paikkansa. Väitteen huono puoli on toisaalta siinä, että joskus se vie pahasti harhaan. Eivät näyttökysymykset ole sinänsä pannassa, vaan ne kelpaavat prejudikaateiksi kuten muutkin kysymykset.(10) Ongelma on vain siinä, että näyttökysymys täyttää vain harvoin prejudikaatin edellytykset. Ensiksikin on otettava huomioon, että näyttökysymyksestä voi yleensä saada vain takautuvan prejudikaatin eli harkintaohjeen (11) mutta ei oikeusohjetta (tapauksen otsikko kirjoitetaan yleensä ”kysymys” muotoon). Toiseksi tällaisen harkintaohjeen pitää täyttää yleisyysedellytys: ohjeella tulee olla merkitystä vastedeskin. Esimerkkinä näyttöprejudikaatista käy seuraava tapaus, jonka otsikko kuuluu:
KKO 2004:60: Kysymys henkilön tunnistamisesta ja näytön arvioinnista rikosasiassa.
Ratkaisun perusteluista käy ilmi, että erityisesti asiassa on nostettu esille epäonnistuneen esitutkinnan ja tunnistamisen merkitys todistusharkinnassa. Esitutkinta oli suoritettu puutteellisesti ja epäillyn kannalta aineistoa perusteettomasti kaventaen. Tunnistaminen oli toimeenpantu ammattimaisista menettelyistä poikkeavasti. Kysymys oli siitä, miten nämä seikat vaikuttivat muiden todisteiden harkintaan.(12)
(4) Prejudikaattiryhmittelyjä
Valituslupahakemusta kirjoittavalle syyttäjälle voi olla valaisevaa kiinnittää huomiota myös siihen, millaisia prejudikaatteja edellisessä jaksossa käsitellyistä prejudikaattikysymyksistä voidaan lopulta saada aikaiseksi.
(4.1) Monenlaisia prejudikaatteja
Juristin tavallinen kysymys kuuluu, mitä laki tästä asiasta sanoo ja mitä muut oikeuslähteet, kuten korkeimman oikeuden ennakkopäätökset. Näin kysyttäessä prejudikaateista haetaan oikeusohjetta tai normia. Usein prejudikaatista oikeusohje löytyykin, mutta välillä tuntuu, ettei julkaistusta ratkaisusta löydy mitään selvää ja kiinteää sääntöä; on vain sekavalta vaikuttava joukko eriin suuntaan puhuvia perusteita ja ratkaisu. Tällaisessa tilanteessa ennakkopäätöksen lukijaa voi auttaa ennakkopäätöksien ryhmittely deklaratiivisiin ja demonstratiivisiin prejudikaatteihin.(13)
(4.2) Deklaratiivinen prejudikaatti: oikeusohje (etenevä prejudikaatti tai sääntöprejudikaatti)
Jotkut korkeimman oikeuden ennakkopäätökset ovat luokiteltavissa selvästi deklaratiivisten prejudikaattien ryhmään. Tällainen ennakkopäätös ilmentää sellaisen yleistävän oikeusohjeen, joka on rinnastettavissa lainsäännökseen. Tällaista prejudikaattia voidaan kutsua myös eteneväksi prejudikaatiksi, koska se ikään kuin katsoo eteenpäin; sen on tarkoitettu ratkaisevan edessäpäin olevia ongelmia. Tavallisimmin oikeusohje ilmenee suoraan otsikosta, mutta joskus se selviää vasta itse korkeimman oikeuden ratkaisun perusteluista. Seuraavissa esimerkeissä kysymys on yleistävästä oikeusohjeesta:
KKO 2001:90: Pakkokeinolain 1 luvun 3 §:n 1 momentin 1 kohdassa säädetty lievin rangaistus tarkoittaa kulloinkin kysymykseen tulevan rangaistusasteikon mukaista vähimmäisrangaistusta ottamatta huomioon mahdollisia vähentämisperusteita.
Tässä tapauksessa tapon yrityksestä todennäköisin syin epäilty henkilö oli vangittu. Asiassa oli kyse siitä, määräytyivätkö vangitsemisen edellytykset tapon asteikon (vähintään 8 vuotta) vai tapon yrityksen asteikon mukaan (vähintään 14 päivää). Yleisessä muodossa kyse oli siitä, tuliko rangaistuksen yleiset vähentämisperusteet kuten yritys ottaa huomioon vangitsemisen edellytyksiä harkittaessa. Otsikko sisältää sellaisenaan yleistävän, lainsäännökseen rinnastettavan ja tässä tapauksessa vakiintuneen käytännön mukaisen oikeusohjeen: yleisiä vähentämisperusteita ei oteta lukuun. Ratkaisun perusteluista on löydettävissä laajemmat selitykset sille, miten oikeusohjeeseen on päädytty. Jonkin verran kärjistäen sanottuna näissä tapauksissa otsikkoa voi lukea kuten lakitekstiä ja ratkaisun perusteluita kuin hallituksen esitystä.
Myös seuraavassa viime vuodelta olevassa ratkaisussa on kyse oikeusohjeen sisältävästä ratkaisusta.
KKO 2004:67: Virallinen syyttäjä vaati C:lle rangaistusta rikoslain 23 luvun 1 §:n ja meriteiden sääntöjen 18 säännön nojalla liikenneturvallisuuden vaarantamisesta sillä perusteella, että tämä oli laiminlyönyt kulussa olevan konealuksen ohjaajana väistää purjealusta. Kumpikin alus oli virkistyskäytössä. Asian katsottiin kuuluvan merioikeuden toimivaltaan. (Ään.)
Tapauksessa oli siis kyse vesiliikennerikoksen oikeuspaikasta. Alemmat oikeudet olivat katsoneet, että kun kyse oli huvialuksista eikä kauppamerenkulkuun käytetyistä aluksista, juttu kuului käräjäoikeuteen. Korkeimman oikeuden enemmistö (neljä jäsentä) katsoivat, että asia tuli ratkaista suoraan merilain 21:9.1:n nojalla. Säännöksen mukaan rikosjutut, jotka tuomitaan merilain mukaan sekä sisävesisääntöjen ja meriteiden sääntöjen rikkomisesta kuuluvat merioikeuteen. Alempien oikeuksien ja vähemmistön kannalle saa tukea merilain 1:9:stä, jonka mukaan muihin kuin kauppamerenkulkuun käytettäviin aluksiin, merilakia sovelletaan vain mikäli ne kulloinkin siihen soveltuvat.
Tässäkin tapauksessa otsikko kertoo selvän yleistettävän säännön siitä, että jos syyte perustuu merilakiin, meriteiden sääntöihin tai sisävesisääntöihin, sitä on ajettava merioikeudessa. Tapauksen perustelut ovat tässä tapauksessa niukat, lähinnä lain sanamuotoon viittaavat. Enemmän valoa niihin saa, jos käyttää peilinä vähemmistön kantaa.(14)
Vaikka otsikko voi joskus kertoa kaiken olennaisen prejudikaatin oikeusohjeesta, on tähdellistä korostaa sitä, että prejudikaatin lukijan ei koskaan pitäisi tyytyä pelkästään otsikkoon, koska prejudikaattimerkitys on ratkaisulla, siis sen perusteluilla, eikä otsikolla. Otsikko tiivistää ratkaistavan oikeuskysymyksen ja antaa siitä muutakin informaatiota, mutta ratkaisun perusteluita se ei korvaa; se on vain johdanto varsinaiseen prejudikaattiin.
KKO 2002:122: Kommandiittiyhtiön vastuunalainen yhtiömies (B) oli tuomittu rangaistukseen velallisen epärehellisyydestä. A oli salannut henkilökohtaisessa konkurssissaan sellaisia varoja, jotka hän oli saanut syyllistyessään tämän rikoksen avunantoon. A:lla ei ollut varojen alkuperästä huolimatta oikeutta jättää ilmoittamatta niitä konkurssimenettelyssään ja hänen tuomittiin myös törkeästä velallisen petoksesta.
Itse jutusta ja korkeimman oikeuden ratkaisusta on monia kiintoisia ongelmia, joista tässä otan esille ainoastaan yhden. Hätäinen otsikon lukija saattaisi yleistää otsikon oikeusohjeen siten, että henkilökohtaisessa konkurssissa on aina ilmoitettava myös kaikki sellaiset varat, jotka velallinen on saanut rikollisellakin menettelyllä. Tämä ei voi olla herättämättä jatkokysymystä siitä, onko tämän tyyppisessä asiassa mitään merkitystä sillä yleisellä rikosprosessioikeudellisella periaatteella, jonka mukaan ketään ei voida rangaistuksen uhalla velvoittaa ilmiantamaan itseään rikoksesta. Ratkaisusta ilmenevä tapauksen tosiseikasto on omiaan herättämään epäilyjä, kuinka laajaksi ratkaisusta ilmenevän oikeusohjeen soveltamisala tulisi ymmärtää. A oli saanut varat haltuunsa vuosina 1996-1997 ja hän oli vannonut pesäluettelonsa vuonna 1998. A:sta tuli epäilty avunantorikokseenkin vasta tämän jälkeen. Toisin sanoen pesäluetteloa vannoessaan hän ei ollut vielä edes epäiltynä avunantorikokseen eikä sen vuoksi saanut vielä osakseen rikoksesta syytetylle tai epäilylle kuuluvia oikeusturvakeinoja. Tästä syystä lienee syytä olla hyvin varovainen pohtiessaan oikeusohjeen soveltamisalaa.(15)
Oikeusohjeprejudikaatti syntyy tavallisesti perinnäisestä laintulkintaongelmasta ja erityisesti sellaisesta, jossa on kyse myös systemaattisista näkökohdista.
(4.3) Demonstratiivinen prejudikaatti: harkintaohje (takautuva prejudikaatti tai argumentaatiomalliprejudikaatti)
Demonstratiivisella prejudikaatilla tarkoitetaan ennakkopäätöstä, joka ei ilmaise oikeusohjetta kuten deklaratiivinen prejudikaatti. Tällaista prejudikaattia on sanottu myös takautuvaksi: se näyttää miten tietyntyyppinen ongelma on kerran historiassa ratkaistu. Tulevassa ratkaisutoiminnassa on lukijan ymmärryksen ja taidon varassa, miten tällaista esimerkkiä pystyy käyttämään. Demonstratiivinen prejudikaatti ilmaisee pikemminkin harkintaohjeen kuin oikeusohjeen. Se demonstroi eli esittää mallin siitä, miten ratkaisuharkinnan tulisi edetä ja millaisia argumentteja harkinnassa voidaan (ainakin) käyttää. Demonstratiivisesta prejudikaatista ei siis pidäkään etsiä oikeusohjetta. Sitä ei siinä ole eikä sitä ole siihen tarkoitettukaan. Demonstratiivisen prejudikaatin otsikko on usein kirjoitettu muotoon: ”Kysymys…”
KKO 2001:13: Kysymys tahallisuuden arvioinnista.
Ratkaisussa oli kysymys törkeästä huumausainerikoksesta tuomitun päätekijän vaimon, joka joutui jutussa osalliseksi huumeen välivarastoijana, tahallisuuden arvioinnista, lähinnä siitä, ulottuiko hänen tahallisuutensa törkeään vai vain tavalliseen huumausainerikokseen. Jutussa toimitettiin suullinen käsittely korkeimmassa oikeudessa. Ratkaisu on kyseisessä tapauksessa jouduttu sitomaan niin tiiviisti jutussa esitetyn näytön arviointiin ja erityisiin olosuhteisiin, että sen merkitys on nähty vain harkintaohjeena. Ratkaisusta voidaan tietysti päätellä millaista tahallisuuskäsitystä korkein oikeus on soveltanut (”A on kassia säilyttäessään ja sen C:lle luovuttaessaan pitänyt varsin todennäköisenä sitä, että kassi sisälsi huumeita.”) Siinä ei kuitenkaan ole mitään uutta, joka olisi julkaisemisen arvoista. Sen sijaan lainsoveltajaa voi avartaa selostus niistä seikoista ja päättelyketjusta, joista korkein oikeus on päättynyt toisaalta tahallisuuden olemassaoloon ja toisaalta siihen, ettei se ulottunut törkeään tekomuotoon.
Demonstratiivinen prejudikaatti syntyy tavallisesti avointen säännösten soveltamiskysymyksistä. Avoimista säännöksien tulkintapulmiin ei kuulu antaa oikeusohjetta; silloin korkein oikeus kaventaisi sitä harkintavaltaa, jota lainsäätäjä on soveltajille tarkoittanut jättää.
(4.4) Deklaratiivisdemonstratiiviset prejudikaatit: oikeus- ja harkintaohje
Selvää on, että prejudikaatteja ei kirjoiteta jostain ryhmittelystä käsin tai sellaista silmällä pitäen. Ryhmittelyt ovat tavallisesti tutkijoiden jälkikäteisiä rationalisointeja, joilla sekavalta näyttävään ilmiöjoukkoon yritetään tuoda havainnollisuutta ja ymmärrettävyyttä. Tavallista on, että ajanoloon ryhmittelyt todetaan liian kaavamaisiksi ja niitä yritetään täydentää. Oma käsitykseni on, että ottamalla perinnäiseen ryhmittelyyn mukaan kolmanneksi ryhmäksi deklaratorisen ja demonstratiivisen prejudikaatin yhdistelmä, ryhmittely on käyttökelpoisempi, koska kaksijakoisella ryhmittelyllä melkoinen osa prejudikaateista jää ryhmittelyn ulkopuolelle. Tällainen deklaratorisdemonstratiivisen prejudikaatti ilmaisee lähtökohtaisesti oikeusohjeen, mutta lähemmässä tarkastelussa ilmenee, että oikeusohje on joko niin epämääräinen tai soveltamisalaltaan niin suppea, ettei voida puhua samalla tavalla yleisestä oikeusohjeesta kuten (1)-kohdassa. Seuraavat esimerkit valaissevat kysymystä.
KKO 2001:88: A oli laiminlyönyt maksaa puolisoiden yhteisen velan, jonka hän oli sitoutunut suorittamaan osituksessa saamansa kiinteistön kauppahinnalla. A ei ollut menettelyllään syyllistynyt kavallukseen.
A oli saanut sopimusosituksessa kiinteistön ja myynyt sen seuraavana päivänä. Hän oli laiminlyönyt maksaa puolisoiden yhden yhteisen velan vastoin osituksessa tehtyä sopimusta. Kysymys oli lähinnä siitä, oliko A syyllistynyt RL 28:4.3:n mukaiseen tilityskavallukseen. Korkein oikeus vastasi kysymykseen kieltävästi. Vaikka otsikkoa lukiessaan tuntuu ensin siltä, että kysymys on tyypillisestä oikeusohjeesta, tunne on pettävä. Ratkaisun perustelut lukemalla voi selvitä, että ratkaisu perustuu nytkin paljolti osituksen normaalikäytäntöön ja tapauksen omaan seikastoon. Ratkaisun oikeusohje koskee siis vain normaalin käytännön mukaisissa ja tavanomaisin ehdoin tehdyissä sopimusosituksissa annettujen sitoumuksien laiminlyöntiä. Sen sijaan ratkaisusta ei voi lukea sellaista yleistä ohjetta, ettei tilityskavallus voisi koskaan tulla kysymykseen, kun kysymys on vastaavan tyyppisten sitoumusten laiminlyönnistä. Yhdelläkin pienellä tilitysvelvollisuutta koskevalla riittävän selvällä lisäehdolla asia voi kääntyä toiseksi.(16) – Joka tapauksessa ratkaisu voi ohjata syyttäjiä harkitsemaan, olisiko jollakin muulla rikosnimikkeellä ajettu syyte ollut osuvampi.
Samalla tavalla on luettava seuraavaa ratkaisua, jonka otsikko kuuluu näin:
KKO 2001:87: A:lla, joka ei ollut osakeyhtiön hallituksen jäsen eikä toimitusjohtaja, oli ollut yhtiössä sellainen asema ja päätösvalta, että hän oli vastuussa ennakonpidätysten ja sosiaaliturvamaksujen laiminlyönnistä.
Tämä ratkaisu lausuu sinänsä yleisen oikeusohjeen, jonka mukaan tosiasiallinen asema ja päätösvalta, jos ne ovat riittävän vahvoja, voivat tuoda rikosvastuun. Mutta ongelma on, kuinka pitkälle meneviä päätelmiä ratkaisusta voidaan tehdä. Ratkaisun perustelut osoittavat, että nytkin ratkaisu on vahvasti sidoksissa jutun melko omintakeiseen seikastoon. Voidaan sanoa, että ratkaisun seuraavaksi tärkein merkitys on siinä, että se havainnollistaa sitä kysymyksenasettelua, jolla rikosvastuun kohdentumista organisaatiossa tulee arvioida. Kysymys on ”arvovaltaisesta argumenttikokoelmasta”, joka voi selventää, miten tätä ongelmaa tulee lähestyä.(17)
Aivan valmista ratkaisua se ei tarjoa kuin täysin vastaavanlaiseen tilanteeseen. Toisentyyppistä organisaatiossa tehdystä teosta syytettä rakenteleva syyttäjä joutuu pohtimaan asiaa laajemmin ja itsenäisemmin. Hänen ei kannata väittää, että koko asian ratkaisee ennakkopäätös KKO 2001:87. Ratkaisuhan ratkaisee selvästi vain sen, että tosiasiallinen asemakin voi tuoda vastuun. Sen sijaan ratkaisu ei anna selvää vastausta siihen, onko toisenlaisessa organisaatiossa epäillyn asema niin vahva, että hänkin on laiminlyöntivastuussa. Kuten ratkaisun perustelut osoittavat huomioon tulee ottaa, paitsi epäillyn määräysvalta, myös muiden toimijoiden ja epäillyn väliset toimivaltasuhteet.(18)
(4.5) Prejudikaattien lukeminen: otsikko ei riitä
Tämä ryhmittely opettanee sen, että prejudikaattien lukija voi vain harvoin tyytyä pelkän otsikon lukemiseen. Silloin kun ratkaisussa kysymys on demonstratiivisesta prejudikaatista, otsikko ei kerro kuin tapauksen aihepiirin. Deklaratorisen ja deklaratorisdemonstratiivisen prejudikaatin otsikon lukija voi joutua harhapoluille, jos hän laiminlyö perustelujen lukemisen. – Tavallisesti otsikko käsittää vain tiivistelmän jutun oikeuskysymyksestä; oikeus- tai harkintaohje löytyy yleensä vasta ratkaisun perusteluja lukemalla.
(5) Valituslupahakemuksen käsittelystä
Valitusluparatkaisun keskimääräinen käsittelyaika on noin 5 kuukautta. Valituslupa-asia ratkaistaan esittelystä tavallisesti kaksijäsenisessä jaostossa. Jos jäsenet ovat luvan myöntämisestä erimielisiä, asia on siirrettävä kolmijäseniseen jaostoon; ratkaisukokoonpanoon otetaan siis kolmas jäsen. Kolmas jäsen voidaan ottaa mukaan myös silloin, kun käsiteltävänä on normaalia vaikeampi asia. Kolmijäseninen jaosto ratkaisee lupakysymyksen enemmistöperiaatteella.(19)
Esittelijä valmistelee asian laatimalla siitä muistion, jossa tarkastelun kohteena on se, onko asiassa käsillä valituslupaperuste. Esittelyssä tarkastelun kohteena ei siis ole hovioikeuden ratkaisun oikeellisuus sinänsä, vaan prejudikaattiperusteisessa hakemuksessa (i) onko asiassa syyttäjän väittämää prejudikaattikysymystä ja (ii) onko jutussa annettavissa prejudikaattia; purkuperusteissa hakemuksessa selvitetään, onko syyttäjän väittämä purkuperuste olemassa sellaisena, että lupa pitäisi myöntää. Esittelijän muistiossa selvitetään lähinnä oikeustilaa.
Jäsenille jaetaan viikkoa ennen istuntoa seuraava aineisto: esittelijän muistio, alempien oikeuksien ratkaisut ja lupahakemus valituksineen. Pääosa jutuista ratkaistaan tämän aineiston perusteella; joskus jäsenet joutuvat perehtymään myös jutun tärkeimpiin asiakirjoihin. Yhdessä esittelyssä ratkaistaan 10-12 lupahakemusta, jos kyse on rutiinijutuista. Kun kyse on laajoista ja tai muuten hankalista jutuista, esittelyyn tuodaan huomattavasti vähemmän asioita. Yleensä asiat ratkaistaan yhdessä istunnossa. Hankalissa tapauksissa juttu lykätään jatkoesittelyyn, johon saatetaan pyytää muilta asianosaisilta vastaus. Valtaosa jutuista käsitellään muita asianosaisia kuulematta suoraan yhdessä istunnossa.
(6) Valituslupahakemuksen hylkäämisen syistä
Rikosasioissa selvästi yli 90 prosenttia valituslupahakemuksista hylätään. Syyt, joiden vuoksi valituslupahakemus tulee hylätyksi, ovat moninaiset.
(6.1) Lupahakemuksien jaottelua
Sekä Ruotsissa että Suomessa on arvioitu, että noin 2/3 valituslupahakemuksista ovat selviä puoleen tai toiseen. Tämä tarkoittaa, että pieni osa hakemuksista on aivan selvästi sellaisia, että niissä lupa myönnetään (selvät lupatapaukset) ja suurin osa sellaisia, ettei niillä selvästi ole mitään menestymisen mahdollisuuksia (toivottomat tapaukset). Loppuja 1/3 hakemuksista voi kutsua mahdollisiksi (mahdolliset tapaukset).
(a) Selvät tapaukset
Selville lupatapauksille on tyypillistä, että niissä oikeudellinen ongelma nousee ikään kuin tikun nenään, siis selvästi ja kirkkaasti, ja että yhtä selvää on, että jutun selvien faktojen takia tästä kysymyksestä päästään myös lausumaan. Lopuksi selvissä tapauksissa on kiistatonta, että kysymyksellä on yleistä merkitystä.
(b) Toivottomat tapaukset; erityisesti näyttökysymykset
Tavallisimmin toivottomissa tapauksissa kysymys ei ole oikeudellisesta ongelmasta vaan siitä, miten näyttöä juuri kyseisessä asiassa pitäisi arvioida. Kysymys on pohjimmiltaan vain siitä, että syyttäjä ei hyväksy hovioikeuden näytön arviointia.
Usein näyttökysymystä yritetään saada korkeimman oikeuden tutkittavaksi purkuperusteella, siis väittämällä, että alemmat oikeudet ovat syyllistyneet menettelyvirheeseen tai väärään lain soveltamiseen, koska ne ovat arvioineet näytön väärin. Kysymyksen ollessa pohjimmiltaan ainoastaan näytön arvioinnista – esimerkiksi siitä pidetäänkö todistajan kertomusta luotettavana – siinä ei voitane syyllistyä sen enempää menettelyvirheeseen kuin väärään lainsoveltamiseenkaan. Esimerkiksi todistajan luotettavuuden arvioimisessa ei yksinkertaisesti ole kysymys prosessi- tai muidenkaan oikeussääntöjen soveltamisesta vaan ihmistieteistä tunnettujen kokemussääntöjen soveltamisesta. Eri asia on, että esimerkiksi näytön vastaanottamista koskevassa menettelyssä on voitu soveltaa lakia väärin kieltäytymällä vastaanottamasta jotain seikkaa koskevaa todistelua, mutta silloin kysymys ei ole näytön arvioinnista. Lisäksi on mahdollista, että todisteet ovat voineet olla sillä tavalla virheellisiä kuin OK 31:7:ssä ja 31:8:ssa tarkoitetaan, mutta tällöinkään ei ole kysymys näytön arvioinnista.
(c) Mahdolliset tapaukset
Lupahakemuksista 1/3 on sellaisia, joissa lopputulosta on harkittava puoleen tai toiseen, toisin sanoen luvan myöntämistä pidetään ehkä mahdollisena (mahdolliset tapaukset). Näille tapauksille on tyypillistä, että niissä on hahmotettavissa usein melko selvä oikeudellinen ongelma, mutta aivan selvää ei ole, onko tapauksesta kuitenkaan prejudikaattijutuksi. – Tilastojen mukaan lupaharkinnan lopputulos on pitkän aikaa ollut, että hyväksytyksi tulee lopulta alle 1/10 kaikista lupahakemuksista.(20)
(6.2) Yleiset syyt
Ensimmäinen ja ilmeisesti tavallisin yleinen syy luvan hylkäämiseen on, että asiassa ei ole prejudikaattikysymystä: siinä ei ole sellaista laintulkinta-, tai systematisointiongelmaa taikka lainsoveltamiskysymystä, josta sääntöprejudikaatin saisi eikä sen perusteella saa myöskään rakennettu kelvollista harkintaohjetta, jossa voisi mallisiksi muille esittää yleispätevää argumentointia tai periaatteita punnita taikka epäyhtenäistä käytäntöä oikeille urille ohjata. Ratkaisevassa asemassa on siis itse asia. Jos siinä ei ole perusteita luvan myöntämiselle, se ei hyvälläkään hakemuksella muuksi muutu. Toiseksi vaikka tapauksessa olisikin säännöksi tai mallisiksi sopiva ongelma, se saattaa ilmetä niin harvinaiseksi ja ainutlaatuiseksi, että sen ratkaisemisella ei olisi yleistä merkitystä.
(6.3) Tapaukselliset syyt: luvan myöntämisen tosiasialliset esteet
Osa luvan hylkäämisistä perustuu siihen, että hakemuksen tarkemmassa harkinnassa voi ilmetä jokin erityinen syy, jonka takia lupaa ei voidakaan myöntää. Tällöin voidaan puhua luvan myöntämisen tosiasiallisesta esteestä. (21)
(a) Epäselvät faktat. Vaikka prejudikaatteja voidaan antaa vain oikeuskysymyksistä, nykyjärjestelmässä ei ole mahdollista rajoittaa korkeimman oikeuden tutkintaa pelkästään oikeuskysymyksiin. Siltä osin kuin lupa myönnetään, korkeimman oikeuden on tutkittava sekä jutun tosiasiapuoli että oikeuskysymys. Kun näytön uudelleen arviointi kolmannessa asteessa on ajan kulumisen vuoksi arveluttavaa, lupaa ei mielellään myönnetä jutuissa, jossa prejudikaattikysymys on niin sanotusti näytön takana, siis näytön toisin arvioinnin takana. Lupaa ei siis yleensä myönnetä, jos valituslupahakemuksen perusteellisessa mietinnässä ilmenee jutun faktojen olevan edelleen niin epäselviä, että on lopulta epätodennäköistä, päästäänkö sinänsä mielenkiintoisesta prejudikaattikysymyksestä edes lausumaan ilman suullisen näytön uudelleen vastaanottamista ja uudelleen arviointia.
(b) Lainsäätäjä on poistamassa prejudikaattiongelman. Toiseksi voi ilmetä, että lainsäätäjä on juuri puuttumassa tai jo puuttunut jutun ongelmaan sellaisella tavalla, että vastaisuudessa nyt kysymyksessä olevan jutun ongelman ratkaisemisella ei ole enää yleistä merkitystä.
(c) Prejudikaatti on juuri annettu. Kolmanneksi kysymyksestä voi olla annettu tuore prejudikaatti, mutta toisaalta oikeuskäytännön yhdenmukaisuusperustettakaan ei ole käsillä.
(d) Prejudikaattikysymys vaatii useita hakemuksia. Neljänneksi ongelma voi olla sellainen, että prejudikaattia ei voida antaa yhden tapauksen perusteella, vaan se vaatisi useita samantyyppisiä tapauksia, jotta koko ongelma tulisi riittävästi valaistuksi. Esimerkkinä liiketoimintakieltoja koskeva harkintaprejudikaattipari KKO 2002:117-118, joissa yhteisenä kysymyksenä oli se, täyttyikö toiminnan kokonaisarviota koskeva kiellon edellytys. Kun tapauksissa tekijät olivat erilaisissa asemissa yhtiöissä ja he olivat syyllistyneet erilaisiin rikoksiin, kokonaisarviota voitiin valaista monipuolisemmin kuin vain yhden tapauksen perusteella olisi ollut mahdollista.
(e) Huono prosessuaalinen asetelma. Viidenneksi jutun prosessuaalinen asetelma voi olla prejudikaattikysymyksen kannalta huono. Esimerkiksi periaatteellisesti tärkeässä rangaistuksen valintaa ja mittaamista koskevassa jutussa vastaajan tyytymisen takia päästäisiin lausumaan pelkästään syyttäjän vaatimasta rangaistuksen koventamisesta, vaikka kunnollisen prejudikaatin antaminen vaatisi, että ratkaisua pitäisi voida perustella myös lieventämisen kannalta.
(f) Huono hakemus. Joskus lupa jää myöntämättä siksi, että lupahakemus on niin kehno, että siinä ei lainkaan puututa tai vain ohimennen kosketellaan sitä kysymystä, joka jutussa on varsinainen prejudikaattikysymys. Sinänsä korkein oikeus ei ole sidottu lupahakemukseen: lupia on myönnetty ja joudutaan vastedeskin myöntämään sellaisten hakemusten perusteella, jossa ei puhuta lainkaan prejudikaattikysymyksestä. Tämä koskee kuitenkin yleensä vain viran puolesta ratkaistavia kysymyksiä. Mielellään lupaa ei mennä myöntämään asioissa, joissa asianosaiset eivät prosessaa siitä kysymyksestä, jolla asia ratkaistaan.
(6.4) Luvan myöntämisen harkinnanvaraisuus
Vaikka jutussa näyttäisi olevan kiintoisa yleinen oikeudellinen ongelma ja vaikka luvan myöntämiselle ei ilmenisikään tosiasiallista estettä, lupa saattaa jäädä tästä huolimatta myöntämättä. Kysymys on tällöin lupaharkinnan olennaisimmasta piirteestä eli sen harkinnanvaraisuudesta. Lupaharkinnassa joudutaan ottamaan huomioon moneen suuntaan vaikuttavia seikkoja. Monesti hylkääminen saattaa johtua siitä, että vaikka jutusta nousee esille selvähkö oikeudellinen kysymys, jutun tosiseikasto osoittautuu pulmalliseksi. Vaikka tosiseikasto ei olisikaan epäselvä, se saattaa olla sillä tavalla poikkeuksellinen, että jää epävarmaksi saadaanko siitä kirjoitettua sellaista prejudikaatti, joka olisi riittävän yleinen. Esittelyssä joudutaan toteamaan, että tästä kysymyksestä tulee prejudikaatti antaa, mutta ei tällä jutulla kysymystä ei kannata pilata.
Useasti monet luvan myöntämisen tosiasialliset esteet kumuloivat: tosiseikasto on jonkin verran sotkuinen, lainmuutosta ollaan kaavailemassa ja hakemus on kehnohko.
(7) Valituslupa myönnetään
Kun valituslupa on myönnetty, jutun tutkinta siltä osin kuin valituslupa on myönnetty alkaa viisijäsenisessä jaostossa. Viisijäsenisen jaoston kokoonpano määräytyy sattumanvaraisesti valituslupajaostosta riippumatta. Joskus valmistelun tehostamiseksi, valituslupajaosto voi määrätä yhden jäsenensä viisijäsenisen jaoston tarkastavaksi jäseneksi.
(7.1) Mistä kysymyksestä lupa on myönnetty
Vaikka valitusluvan myöntämisestä ilmoittavassa kirjeessä ei kerrota, luvan myöntämisen perustetta, perusteen voi löytää korkeimman oikeuden valitusluparekisteristä, jota pidetään myös Finlexissä. Rekisterissä ei ole jutun tunnistetietoja, mutta yleensä – vaikkakaan ei aina – juttu on tunnistettavissa valituslupakortin tiedoista.
Valituslupakortti laaditaan sen perusteella, mitä valituslupakokoonpano ajattelee asiasta. Valitusluvan myöntänyt jaosto saattaa osua arviossaan harhaan kahdellakin tavalla. Kun valitusluparatkaisu tehdään melko suppealla aineistolla, valitusjaoston tutkittavasta koko oikeudenkäyntiaineistosta saattaakin ilmetä seikkoja, jotka estävät prejudikaattikysymyksestä lausumisen. Esimerkkinä tapaus, jossa syyteoikeus todetaan vanhentuneeksi. Joskus prejudikaattikysymykseksi nouseekin aivan muu lupahakemuksessa mainittu kysymys, jota lupajaosto piti triviaalina; esimerkiksi lupa on saatettu myöntää rangaistuslajin valinnasta, mutta valituskäsittelyssä ongelmaksi tuleekin varhaisempi kysymys kuten syytesidonnaisuus tai teon rubrisointi.
Erikoisen esimerkin tarjoaa juttu KKO 2004:120. Asiassa oli kyse auton takaa-ajosta, jossa takaa-ajaja tönäisi pakenevan auton tieltä. Pakoauton yksi matkustaja kuoli ja toinen matkustaja sekä kuljettaja loukkaantuivat melko pahoin. Käräjäoikeus tuomitsi takaa-ajavan auton kuljettajan taposta ja kahdesta tapon yrityksestä sekä kaksi matkustajaa yllytyksestä näihin tekoihin. Hovioikeus tuomitsi kuljettajan törkeästä kuolemantuottamuksesta ja kahdesta törkeästä vammantuottamuksesta ja matkustajat yllytyksestä näihin tuottamuksellisiin tekoihin. Lupa myönnettiin matkustajille ilmeisesti purkuperusteella: vanhojenkaan oppien mukaan yllytys tuottamuksellisiin tekoihin ei ollut mahdollista, nykyäänhän asiasta säädetään nimenomaisesti RL 5:5:ssä. Syyttäjän, kuljettajan ja kuolleen omaisten lupahakemus jätettiin valituskokoonpanon ratkaistavaksi.
Valitusta käsittelevä jaosto päätyi aukaisemaan koko jutun: muillekin myönnettiin lupa ja asiassa oli pakko järjestää suullinen käsittely suullisen näytön uudelleen arvioimiseksi. Valituslupajaoston mahdollisesti melko yksinkertaiseksi arvelema ja nopeasti yhdessä esittelyssä käsiteltävä otaksuttu asia paisuikin jutuksi, jossa toimitettiin kirjallista ja suullista valmistelua sekä kahden päivän suullinen käsittely Oulussa. Tuloksena oli tahallisuuden ja yllytyksen arviointia koskeva harkintaohjeprejudikaatti. Kun korkeimman oikeuden enemmistö päätyi syyksilukemisessa samaan kuin käräjäoikeuskin, alkupäinen kysymyksenasettelu ei tule ilmi kuin erimieltä olevan jäsenen votumissa.
Jos vastausta pyydetään ennen luparatkaisun tekemistä, pääasiana on vastata valitukseen; tietysti kantaa voi ottaa myös luvan myöntämiseen. Jos vastausta pyydetään luvan myöntämisen jälkeen, on vastattava vain valitukseen. Kerran myönnettyä valituslupaa ei peruuteta, vaikka luultua prejudikaattia ei voitaisikaan antaa.(22) – Edellä olevasta voinee oppia sen, että kun valitukseen vastaa, kannattaa vastata koko valitukseen eikä vain siihen kysymykseen, josta valituslupakortin mukaan lupa on myönnetty.
(7.2) Osittaisesta valitusluvasta
Valituslupa voidaan myöntää vain osittaisena. Osittaisuudella tarkoitetaan sellaista jutun itsenäistä osaa, joka voidaan ratkaista erikseen. Rikosasioissa osittaisia valituslupia myönnetään ensiksikin asianosaisittain ja teoittain. Lisäksi osittaisia lupia myönnetään teon erikseen ratkaistavien elementtien osalta esimerkiksi syyntakeisuuden ja rangaistuksen määräämisestä. Nykyään ei vielä ole mahdollista rajata lupaa koskemaan ainoastaan normin soveltamista siten, että tosiseikasto ei tulisi erikseen arvioitavaksi. Tällaista uudistusta on kyllä ehdotettu ja on mahdollista, että melko pian myös oikeuskysymyksen tutkimiseen rajoittuva osittainen valitusluvan myöntäminen on mahdollista.(23) Nykyään on siis aina arvioitava sekä oikeus- että tosiasiakysymys.
(8) Mitä valitusluparatkaisu ei kerro
Edellä selostetuista valituslupajärjestelmän perusteista ja siitä, millä perusteella lupa voidaan myöntää ja millä se tulee hylätyksi, voidaan hahmottaa myös vastaus käänteiseen kysymykseen: mitä valitusluparatkaisu ei kerro; mitä ratkaisu ei merkitse.
(8.1) Hylkäävä ratkaisu
Valituslupahakemuksen hylkäävän ratkaisu ei tarkoita, että korkein olisi hyväksynyt hovioikeuden ratkaisun. Kun lupaa ei myönnetä sillä perusteella, että hovioikeuden ratkaisu tulisi muuttaa, lupa jätetään myöntämättä, vaikka lupajaosto olisi omassa pohdinnassaan ratkaissut asian toisin kuin hovioikeus. Vaikka siis lupajaosto olisi soveltanut oikeussäännöksi toisin tai kokonaan eri normeja kuin hovioikeus taikka arvioinut näyttöä toisin kuin hovioikeus, lupaa ei myönnetä ellei tapauksesta saa prejudikaattia. Eri asia on tietysti niin virheellinen ratkaisu, että kyse on OK 31 luvun tarkoittamasta tuomiovirheestä tai tuomionpurkutapauksesta.
Kun hylkäävä ratkaisu saattaa johtua muista kuin yleisistä syistä, siis monesta tapauskohtaisesti ja sattumanvaraisesta seikasta, syyttäjän ei kannata lannistua siitä, että tietyntyyppinen juttu ei ole läpäissyt valituslupaseulaa. Jos syyttäjä on vakuuttunut, että kysymyksessä on prejudikaattijuttu, sitä kannattaa yrittää uudelleen ehkä vähän selväpiirteisemmällä jutulla ja entistä paremmalla hakemuksella.
(8.2) Hyväksyvä ratkaisu
Valituslupahakemuksen hyväksyvästä ratkaisusta ei voida päätellä, että korkein tulee ensiksikään muuttamaan hovioikeuden ratkaisua. Luparatkaisu voi myös osua harhaan. Tapauksesta ei ehkä synnykään prejudikaatti tai syntyykin aivan eri kysymyksestä kuin, mistä lupa myönnettiin
(9) Pitäisikö valitusluparatkaisut perustella?
Lopuksi kierryn alkuun – valitusluparatkaisujen perustelemattomuuteen – ja kysyn, pitäisikö valitusluparatkaisut perustella. Tämä kysymys oli tiuhaan esillä erityisesti 1990-luvulla, jolloin siitä pitivät eniten ääntä eräät tutkijat (24); myös asianajajat ovat toistuvasti esittäneet vaatimuksia valitusluparatkaisujen perustelemisesta. Ruotsissa, jossa on samanlainen valituslupajärjestelmä kuin meillä, keskustelu on ollut selvästi vaimeampaa.(25)
Ensiksikin perusteluvaatimus voinee koskea vain valitusluvan hylkäävää ratkaisua.(26) Toiseksi jos hylkääviä ratkaisuja perusteltaisiin, yhdenvertaisuus vaatisi, että kaikki hylkäävät ratkaisut tulisi perustella.(27)
Perusteluja on vaadittu muun muassa siksi, että asianosaisen kannalta kyse on hänen asiaansa koskevasta erittäin olennaisesta ratkaisusta, koska se päättää oikeudenkäynnin. Hänen pitäisi saada tietää, miksi asia päättyi hovioikeuden ratkaisuun. Yleiseltä kannalta kyse on korkeimman oikeuden ratkaisujen kontrollista. Kun ratkaisuja ei perustella, on epäilty, että lupakäytäntö on mielivaltaista ja joitakin tahoja suosivaa. Lisäksi on väitetty vallitsevan käytännön mahdollistavan sen, että lupakäytäntöä ohjaa korkeimman oikeuden jäsenten mukavuudenhalu, kun hankalia ja työläitä asioita ei tarvitse ottaa ratkaistavaksi.(28)
Oma käsitykseni on, että hävinnyttä asianosaista tuskin vakuuttavat mitkään perustelut oli sitten kyse valitusluparatkaisusta tai valitusratkaisusta – ei vaikka enkelten kieltä käytettäisiin. Yleensä asianosaista kiinnostaa vain jutun voitollinen lopputulos. Asianosaista ei siis lopultakaan kiinnosta, miksi hän ei saanut valituslupaa ja miksi hän juttunsa hävisi; hän tahtoo saada juttunsa tutkituksi ja voittaa sen. Perustelut ovat hänelle sivuseikka. Tämä kaikki johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että asianosaiset eivät hahmota juttua yleensä lainkaan oikeudellisesti kuten juristit. Jutut ovat heille paljon laajempia asioita, esimerkiksi tosiasiallisia ihmis- ja liikesuhteita, joiden perusteet ja niissä vaikuttavat voimat ovat yleensä kaikkea muuta kuin oikeudellisia.
Perustelujen käytännöllinen ja todellinen vastaanottaja olisi oikeusyhteisö. Näin ollen kontrolliperustelulla voi olla enemmän tosiasiallista painoarvoa, jos luparatkaisuja edelleen tahdotaan perusteltaviksi. (29) – Eri asia on, että asianosaisten tiedonintressillä on helppoa tehdä populistista oikeuspolitiikkaa.
Korkeimman oikeuden ratkaisujen perusteluista ei ole nimenomaisia säännöksiä. Oikeudelliset perusteet perustelukysymyksen tarkasteluun on haettava yleisistä periaatteista ja säännöistä. EIS 6 artiklan mukaisen oikeudenkäynnin sisältöön kuulu, että tuomioistuimen ratkaisu tulee perustella. EIS:n tulkintakäytännössä on katsottu, että ylimmässä oikeusasteessa käytävän oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuutta harkittaessa voidaan ottaa huomioon myös menettelyn erityispiirteitä. Valituslupamenettely ei ole sellaisenaan rinnastettavissa tavanomaiseen oikeudenkäyntiin.
EIS:sta pidemmälle menevän PeL 21.2 §:n mukaan oikeus saada perusteltu päätös turvataan lailla. Yleiset säännöt siviilijuttujen pääasiaratkaisun eli tuomion perustelemisesta ovat OK 24:4:ssä; rikostuomioita säätelee samansisältöinen ROL 11:4. Valitusluparatkaisu ei ole pääasiaratkaisu vaan ratkaisu siitä, otetaanko itse asia tutkittavaksi. Kyse on siis lähinnä menettelyratkaisusta, jota tuomioistuinkielessä kutsutaan päätökseksi. Niitä koskevat perustelusäännökset ovat OK 24:14.2:ssa ja ROL 11:13.2, joiden mukaan päätös on perusteltava, jos sillä hylätään asiassa tehty vaatimus tai väite taikka jos perusteleminen muutoin on tarpeen. Jos kyseisiä säännöksiä sovellettaisiin sellaisenaan valitusluparatkaisuun, niillä ja PeL 21.2 §:sta ilmenevällä perusteluvelvollisuusperiaatteella olisi melko vaivatonta perustella sellaista kantaa, että prosessilakimme vaatii ainakin hylkäävien valitusluparatkaisujen perustelemista.
Tällainen ratkaisu olisi kuitenkin korkeimman oikeuden aseman, tarkemmin sanottuna valituslupajärjestelmän vastainen. Hylkäävien luparatkaisujen perusteleminen tarkoittaisi nimittäin käytännössä sitä, että enin osa korkeimman oikeuden voimavaroista käytettäisiin luparatkaisujen perustelemiseen. Nykyään korkein oikeus ratkaisee vuosittain noin 200 valitusjuttua ja noin 400 ylimääräistä muutoksenhakemusta. Kaikki valitusjutut perustellaan perusteellisesti, siis myös ne ratkaisut, joita ei julkaista ennakkopäätöksinä. Oman arvioni mukaan sama koskee noin kolmannesta ylimääräisistä muutoksenhakemuksista; loput täysin perusteettomat 2/3 hylätään niin sanotulla lyhyellä mallilla. Lupahylkyjen perusteleminen tarkoittaisi sitä, että korkeimmalle oikeudelle tulisi aivan uusi laaja työsarka: 2 000 luparatkaisun perusteleminen. Perusteluiksi eivät varmaankaan kelpaisi mitkään kaavamaiset perustelut vaan vaadittaisiin tapauskohtaisia perusteluja. Ja kun korkeimman oikeuden ratkaisuilta vaaditaan korkeaa tasoa ja huolellisuutta, tämä vaatimus kohdistettaisiin varmasti myös valitusluparatkaisujen perustelemiseen. Tämä johtaisi siihen, että entistä vähemmän olisi resursseja päätehtävään eli prejudikaattien tekemiseen. Korkeimman oikeuden työ olisi suunnattu prejudikaattien tekemisen näkökulmasta toisarvoiseen tehtävään.
Olen itse arvioinut, että nykyään korkeimman oikeuden jäsen voi käyttää työkapasiteetistaan ehkä noin 40 % valitusjuttujen ratkaisemiseen. Pääosa työajasta käytetään valituslupahakemuksiin (30 %) ja ylimääräisiin muutoksenhakemuksiin (30 %). Jos tehtäväksi tulisi valitusluparatkaisujen perusteleminen, prejudikaattityöhön voisi käyttää ehkä enää viidenneksen työtehostaan, noin puolet työstä olisi lupahakemuksien tutkimista ja niiden perustelemista. Väite siitä, että korkein oikeus on nykyään pääasiallisesti prejudikaattituomiostuin, on minua viiden vuoden työkokemuksen perusteella aika ajoin epäilyttänyt, erityisesti silloin, kun on kuukauden umpeensa lukenut pelkästään epätoivoisia valituslupahakemuksia ja päättömiä ylimääräisiä muutoksenhakemuksia. Jos valitusluparatkaisut tulisi perustella, kukaan ei viitsisi enää tosissaan väittää Suomen korkeinta oikeutta edes osittain prejudikaattituomioistuimeksi, koska prejudikaattien tuottaminen olisi enää sen marginaalinen tehtävä. Korkein oikeus olisi silloin samassa asemassa kuin 31.12.1979, josta valituslupajärjestelmällä tahdottiin pois. Se olisi erikoinen muutoksenhakutuomioistuin, jonka suurin panos kuluisi siihen, kun se ratkoisi ja perustelisi sitä, miksi asia ei kuulu täyteen tutkintaan.
Lyhyesti: Silloin kun korkein oikeus itse päättää valitusluvista, valituslupajärjestelmän keskeinen elementti on, että luparatkaisuja ei perustella. Käytännön syistä johtuu, että on valittava: joko korkein oikeus on edes pääasiassa prejudikaattituomioistuin tai se on jotain muuta.(30) Kaikkea ei voi saada. Vain luparatkaisujen perustelemattomuus takaa nykyoloissa sen, että korkein oikeus voi täyttää prejudikaattitehtävänsä eli käyttää mahdollisimman paljon työkapasiteetistaan prejudikaattien tekemiseen.(31)
Viitteet:
1.Tässä esitelmässä selostamani käsitykseni ovat omiani. Joistakin asioista korkeimmassa oikeuden jäsenten keskuudessa vallitsee minun näkemyksistäni poikkeavia käsityksiä. Uskoakseni kuitenkin päälinjoista jäsenet ovat yhtä mieltä.
Esitystä konkretisoidakseni käytän esimerkkeinä korkeimman oikeuden ratkaisuja. Ratkaisujen käyttötapa on puhtaasti pedagoginen: yritän valaista tapauksilla yleisiä ajattelulinjoja. Tällöin joudun väkisin sanomaan myös jotain esimerkiksi ratkaisun soveltuvuudesta vastaisissa jutuissa. Tällaiset käsitykseni ovat tyystin omiani ja vain tätä esitystä palvelevia. Ne eivät siis ole mitään tapausselosteita, joita kannattaisi vastaisessa lainkäytössä tarjoilla painavina kannanottoinani.
2.Kun valituslupaa on hakenut asianomistaja tai vastaaja, ja kun lupaa ei myönnetä, syyttäjä jää koko valituslupaprosessista tietämättömäksi, ellei häneltä pyydetä vastausta tai ellei hän oma-aloitteisesti seuraa asiaa.
3.Ks. vanhasta muutoksenhakujärjestelmästä esim. Tirkkonen: Suomen rikosprosessioikeus (1972) s. 525 ss.
4.Kun valituslupa voidaan myöntää muillakin kuin prejudikaattiperusteella ja kun korkeimman oikeuden tehtäväpiiriin kuuluvat myös ylimääräiset muutoksenhaut, korkein oikeus ei ole pelkästään prejudikaattituomioistuin, vaan se on sitä pääasiallisesti.
5.Kun kyse on rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta Suomen ja EU-jäsenvaltioiden välillä, asia käsitellään ensimmäisessä asteessa joko Helsingin, Kuopion, Oulun tai Tampereen käräjäoikeudessa. Käräjäoikeuden ratkaisuun haetaan muutosta suoraan korkeimmalta oikeudelta valituslupaa pyytämättä; ks. EU-luovuttamislaki 37 §.
6.Vrt. kuitenkin KKO 2003:69, jossa oli kyse asiamiehelle HO:ssa tuomitusta järjestysrangaistuksesta; siitä sai hakea muutosta valitusluvatta.
7.Itse jutun pääkysymykseen KKO vastasi myöntävästi: kun syytetyllä tässä tilanteessa oli ollut mahdollisuus vastata vangitsemisen edellytyksiä koskevaan kysymykseen, käräjäoikeus saattoi vangita tuomitun, vaikka syyttäjä ei ollut vangitsemisvaatimusta esittänytkään.
8. Juttu ratkaistiin äänestyksen jälkeen virallisperiaatteen hyväksi. Vangitsemiseen ei siis tarvittu syyttäjän vaatimusta, kun tuomitun puolustautumismahdollisuudet oli turvattu.
9. Ks. myös Taipale: Asianajajan näkökulma korkeimman oikeuden työhön. Korkein oikeus 75 vuotta – Högsta domstolen 75 år . (1993) s. 220
10. Ks. myös Virolainen: Lainkäyttö (1995) s. 472-473.
11.Ks. jäljempänä jakso (4.3) s. 11 s.
12.Ks. näytön harkinnasta myös jäljempänä jaksossa (4.3) mainittu tahallisuuden arviointitapaus KKO 2001:13.
13.Ks. tästä ryhmittelystä Möller: Korkein oikeus oikeuskäytännön ohjaajana – erityisesti alioikeuden näkökulmasta, teoksessa: Korkein oikeus 75 vuotta – Högsta domstolen 75 år. (1993) s. 193 ss. – Professori Mika Hemmo käytti korkeimmassa oikeudessa 12.3.2001 pitämässään vahingonkorvausjuttuja koskevassa esitelmässään kolmijaottelua: sääntö-, argumentaatiomalli- ja punnintamalliprejudikaatti.
14. Ks. myös Tolvasen kommenttia teoksessa: KKO:n ratkaisut kommentein I 2004 s. 498 ss.
15. Ks. myös Nuutilan kommenttia teoksessa: KKO:n ratkaisut kommentein II 2002 s. 435 ss.
16. Ks. tapausta koskeva Fränden kommentti teoksessa: KKO:n ratkaisut kommentein II 2001 s. 178.
17. Ks. Möller mk. s.195.
18. Ks. myös Jussi Tapanin kommentti teoksessa: KKO:n ratkaisut kommentein II 2001 s. 172 ss. erit. s. 174
19. Vuonna 2004 ratkaistiin 2 225 valituslupahakemusta. Kolmijäsenisen jaoston ratkaistavaksi siirrettiin 86 hakemusta; 200:sta myönnetystä valitusluvasta kolmijäseninen jaoston myöntämiä oli 45.
20. Vuonna 2004 korkeimpaan oikeuteen tuli noin 2 500 valituslupahakemusta, joista noin 1 150 koski rikosasioita. Syyttäjien hakemuksia ja syyttäjille myönnettyjä lupia ei KKO:ssa tilastoida erikseen. Valtakunnansyyttäjän virastosta saadun tiedon mukaan virastosta lähtee KKO:een vuosittain runsas 50 lupahakemusta. Näppituntuman mukaan syyttäjän lupahakemuksia hyväksytään ehkä jonkin verran enemmän kuin muiden hakijoiden. Syynä lienee VKSV:n tehtäviin kuuluva ennakkokontrolli, joka jo olemassaolollaan otaksuttavasti karsii ainakin aivan toivottomia hakemuksia.
21. Vrt. myös Ruotsin järjestelmästä esitettyä esim. Bengtsson Rättssäkerhet och effektivitet i högsta domstolens arbete. Teoksessa: Korkein oikeus 75 vuotta – Högsta domstolen 75 år (1993) s. 244 ja Welamson: Rättegång VI, tredje, omarbetade upplagan (1994) s. 165
22.Valitusluparatkaisu voidaan kyllä tuomivirheen johdosta poistaa.
23.Ks. KM 2002:8 s. 60-61.
24. Ks. esim. Träskman: Hur har den nya lagstifningen om fullföljd till HD utfallit i praktiken, JFT 1991 s. 394-397, Virolainen (1995) s. 472 ja Virolainen–Pölönen: Rikosprosessiin osalliset. Rikosprosessioikeus II (2004) s. 525 ss. ja siellä mainittu kirjallisuus.
25. Ks. Bengtsson: Rättssäkerhet och effektivitetet i högsta domstolens arbete. Teoksessa: Korkein oikeus 75 vuotta – Högsta domstolen 75 år (1993) s. 243-245.
26. Ks. Lappalainen: Tulisiko korkeimman oikeuden perustella valitusluparatkaisunsa, DL 1999 s. 418-419; toisin Träskman JFT 1991 s.396, jonka mukaan johdonmukaisuuden vuoksi KKO:n tulisi perustella kaikki valitusluparatkaisunsa.
27. Toisin eduskunnan oikeusasiamies Lauri Lehtimaja ratkaisu 29.12.2000 Dnro 285/4/99, jossa katsotaan, että perustelemistarve voitaisiin harkita tapauksittain.
28. Ks. Virolainen (1995) s. 472 ja Virolainen: Korkein oikeus kriisissä (1997) s. 6-7.
29. Tietysti perusteluilla voisi olla myös asiamiehiä ja syyttäjiä opastava vaikutus.
30.Ks. myös Bengtsson (1993) s. 245 ja Lappalainen DL 1999 s. 420-421.
31.
Jos perusteluintoilijat saisivat tahtonsa läpi, ainoa käytännön mahdollisuus säilyttää korkeimman oikeuden asema pääasiallisesti prejudikaattituomioistuimena, olisi se, että luvat ratkaistaisiin ja ratkaisujen perustelut kirjoitettaisiin muualla kuin korkeimmassa oikeudessa. Tanskassa valitusluvat ratkaisee lautakunta, johon kuuluisivat korkeimman oikeuden, yli- ja alioikeuden sekä asianajajien, syyttäjien ja yliopiston edustajat.
19.06.2008