I Aihe ja sen käsittelytapa
Valituslupahakemuksen sisältöä koskevat oikeudenkäymiskaaren (OK) 30 luvun säännökset ovat melko niukat. Niiden lainopillisesta tarkastelusta ei ole saatavissa paljoakaan ohjetta siihen, miten hyvä valituslupahakemus tulisi kirjoittaa. Tämä johtuu siitä, että valituslupahakemuksen sisältöä koskevat ongelmat eivät olekaan lainopillisia vaan pikemminkin asianajotaidollisia.
Kysymyshän on ennen muuta siitä, miten asiamiehen tulisi kirjoittaa valituslupahakemuksensa perustelut, miten hänen tulisi asiansa esittää, jotta päämiehen hakemus voisi menestyä, jos sen menestyä pitäisi. Näin ollen joudun käsittelemään aihetta lähinnä asianajotaidon näkökulmasta.
Jäljempänä esittämäni käsitykset ovat omiani. Selvää on, että tällaiseen aihepiiriin liittyvistä kysymyksistä jäsenten keskuudessa on erilaisia käsityksiä. Uskon kuitenkin, että tärkeimmistä kysymyksistä vallitsee kohtalainen yksimielisyys.
II Valituslupahakemuksen sisällön merkitys
Mikä merkitys hakemuksen sisällöllä on valitusluvan myöntämisen kannalta? Ratkaisevassa asemassa on tietysti itse asia. Jos siinä ei ole perusteita luvan myöntämiselle, se ei hyvälläkään hakemuksella muuksi muutu. Sekä Ruotsissa että Suomessa on arvioitu, että noin 2/3 valituslupahakemuksista ovat selviä puoleen tai toiseen. Tämä tarkoittaa, että pieni osa hakemuksista on aivan selvästi sellaisia, että niissä lupa myönnetään ja suurin osa sellaisia, ettei niillä ole mitään menestymisen mahdollisuuksia (toivottomat tapaukset). Tavallisimmin toivottomissa tapauksissa kysymys ei ole oikeudellisesta ongelmasta vaan siitä, miten näyttöä juuri kyseisessä asiassa pitäisi arvioida. Lupahakemuksista 1/3 on sellaisia, joissa lopputulosta on harkittava puoleen tai toiseen, toisin sanoen luvan myöntämistä pidetään ehkä mahdollisena (mahdolliset tapaukset), mutta lopputulos on ollut se, että hyväksytyksi tulee lopulta kaiken kaikkiaan noin 1/10 lupahakemuksista.
Mistä sitten johtuu, ettei valituslupaa kuitenkaan näissä mahdollisissa tapauksissa myönnetä? Osa luvan hylkäämisistä perustuu siihen, että hakemuksen tarkemmassa harkinnassa voi ilmetä jokin erityinen syy, jonka takia lupaa ei voidakaan myöntää. Tällöin voidaan puhua luvan myöntämisen esteestä. (1. Welamson: Rättegång VI, tredje, omarbetade upplagan (1994) s. 165). Ensiksikin voi ilmetä jutun faktojen olevan edelleen niin epäselviä, että on lopulta epätodennäköistä, päästäänkö sinänsä mielenkiintoisesta prejudikaattikysymyksestä edes lausumaan. Toiseksi voi ilmetä, että lainsäätäjä on juuri puuttumassa tai jo puuttunut jutun ongelmaan sellaisella tavalla, että vastaisuudessa jutun ongelman ratkaisemisella ei ole enää merkitystä. Kolmanneksi kysymyksestä voi olla annettu tuore prejudikaatti tai sellaista ollaan juuri antamassa. Neljänneksi ongelma voi olla sellainen, että prejudikaattia ei voida antaa yhden tapauksen perusteella, vaan se vaatisi useita samantyyppisiä tapauksia, jotta koko ongelma tulisi riittävästi valaistuksi. Viidenneksi jutun prosessuaalinen asetelma voi olla prejudikaattikysymyksen kannalta huono. Esimerkiksi periaatteellisesti tärkeässä vahingonkorvauksen sovittelua koskevassa jutussa muutoksenhakuasetelman takia päästäisiin lausumaan pelkästään hakijana olevan velallisen esittämän sovitteluvaatimuksen täydellisestä hyväksymistä eikä sen hylkäämisestä, koska velkoja on tyytynyt hovioikeuden tuomioon.
Vaikka luvan myöntämisen estettä ei ilmenisikään, lupa saattaa jäädä siitä huolimatta myöntämättä. Kysymys on tällöin lupaharkinnan olennaisimmasta piirteestä eli sen harkinnanvaraisuudesta. Lupaharkinnassa joudutaan ottamaan huomioon moneen suuntaan vaikuttavia seikkoja. Monesti hylkääminen saattaa johtua siitä, että vaikka jutusta nousee esille selvähkö oikeudellinen kysymys, sitä ei kuitenkaan pidetä yleiseltä kannalta riittävän tärkeänä. Sisällöllisesti hyvällä lupahakemuksella on merkitystä sekä päämiehen asian menestymisen että korkeimman oikeuden työn kannalta. Päämiehen asian menestymiseen hakemuksen sisällöllä voi olla ratkaiseva merkitys. Jos jutussa on prejudikaattikysymys, hyvä hakemus voi nostaa jutun toivottomasta mahdolliseksi ja mahdollisesta lupatapaukseksi. Toisaalta hakemuksesta voi tulla toivoton hakemuksen huonoudenkin vuoksi, siis siksi, että lupakysymystä ei ole osattu nostaa esiin. Korkein oikeushan ei ole velvollinen tutkimaan, olisiko jutussa muukin lupaperuste kuin se, johon hakija on vedonnut. (2. Salervo 1979 s. 165 ja Heinonen 1979 s. 38.) Sinänsä tämä ei ole kiellettyä, mutta tällaista mahdollisuutta käytetään melko harvoin. Muiden asianosaisten kannalta voi olla arveluttavaa myöntää lupaa sellaisella prejudikaattiperusteella, johon hakija ei ole vedonnut lupahakemuksessaan ja joka ei millään tavalla tule esille myöskään valituksessa. Tällöinhän voisi käydä niin, että kukaan asianosainen ei tule prosessanneeksi siitä kysymyksestä, jolla asia ratkaistaan. Viran puolesta tutkittavat seikat ovat tietysti eri asia. Sinänsä prejudikaatiksi kelpaavassa tapauksessa juttu voi joutua ei lupaa -tapaukseksi myös sen vuoksi, että hakija sotkee jutun näyttöpuolen vielä hakemuksessaan. Korkeimman oikeuden työn kannalta huonot hakemukset ovat riesa. Huonoa hakemusta on työlästä lukea, kun joutuu hakijalle myötämielisellä asenteella tutkiskelemaan, kummassa on vika: hakijan asiamiehen kirjoitustaidossa vai lukijan ymmärryksessä. Huonon hakemuksen perustunnusmerkistöön kuuluu myös se, että siinä vedotaan ympäripyöreästi ja perustelemattomasti kaikkiin lupaperusteisiin, siis myös purkuperusteeseen ja painavaan syyhyn.
Kun papereita on yritettävä lukea kaikista näkökulmista ja kun työ osoittautuu usein turhaksi, kysymys on kaikkien kannalta ajan haaskuusta – sekä kirjoittajan että lukijoiden. On arvioitu, että jäsenet käyttävät työajastaan ainakin 30 % valituslupa-asioihin. Tolkkua ei ole siinä, jos pääosa näin merkittävästi aikaa vievästä työstä osoittautuu turhaksi ja on pois päätyöstä, prejudikaattien tekemisestä. Tämä takia jäsenen harras toive on, että huonoja ja toivottomia hakemuksia ei kirjoitettaisi. Oma käsitykseni on, että toivottomien ja huonojen hakemuksien yhtenä syynä on, ettei valituslupajärjestelmää vieläkään tunneta tai ymmärretä.
III Lupahakemuksen sisältöä koskevat normit
Lupahakemuksen sisällön kannalta olennaiset säännökset ovat OK 30:3 ja 30:6.1. Jälkimmäisessä lainkohdassa säännellään lupahakemuksen sisällöstä ja siinä viitataan edelliseen. OK 30:6.1:n nojalla lupahakemuksessa on mainittava:
1. se OK 30:3:n mukainen peruste, jolla valituslupaa pyydetään ja
2. syyt, joiden nojalla hakija katsoo, että luvan myöntämiselle on tässä tapauksessa valituslupaperuste olemassa.
Käytäntö on osoittanut, että hyvässä hakemuksessa laatija on noudattanut myös jälkimmäistä säännöstä. Melkein kaikki hakijathan osaavat kirjoittaa hakemukseen jonkin valituslupaperusteen (prejudikaatti-, purku- tai painavan syyn perusteen), mutta ongelmat alkavat, kun hakemuksessa pitäisi kertoa ne syyt, joiden nojalla tässä tapauksessa lupaperuste on käsillä. Ongelmana on, että syiden selvittäminen jätetään liian yleiseksi ja abstraktiksi, esimerkiksi näin:
Hakija pyytää valituslupaa, koska lain soveltamisen kannalta muissa samanlaisissa tapauksissa on tärkeätä saattaa asia korkeimman oikeuden tutkittavaksi.
Asiassa on kysymys AL 66 §:n tulkinnasta, josta on vain vähän oikeuskäytäntöä.
Tämän jälkeen hakija alkaa ajaa asiaansa.
Viittaamalla ainoastaan siihen, että kysymyksessä on AL 66 §:n tulkintaongelma, hakija on vasta lupahakemuksensa olennaisten perustelujen alussa. Tämän jälkeen hänen olisi ryhdyttävä selittämään sitä, mistä lainkohdan monista tulkintaongelmista nyt on kysymys ja millä tavalla se tulee jutussa esiin. Kun näin on päästy yksittäiseen tulkintaongelmaan ja siihen miten se liittyy tähän asiaan, olisi vielä pyrittävä palaamaan prejudikaattiperusteisen hakemuksen kuningaskysymykseen: miksi ongelmalla on yleistä merkitystä eli prejudikaattiarvoa.
Jos lupahakemusta ei ole laadittu säädetyllä tavalla, korkeimman oikeuden on OK 30:9.1:n nojalla kehotettava hakijaa täydentämään hakemustaan. Tätä säännöstä ei nykykäytännössä pidetä pakottavana ja siihen turvaudutaan äärimmäisen harvoin, jos kysymys on lakimiehen tekemästä hakemuksesta. Jos lakimies ei pysty perustelemaan sitä, miksi hänen hoitamassaan tapauksessa valituslupa tulisi myöntää, se on varteen otettava oire siitä, ettei jutussa ole aineksia valitusluvan myöntämiselle, varsinkaan jos lupaperuste ei ilmiselvästi osu silmään alempien oikeuksien ratkaisuista.
IV Sisällöltään hyvä prejudikaattiperusteinen lupahakemus
Äskeiseen esimerkkiin soveltaen seuraavassa yritetään ensiksi hahmottaa, millainen olisi ideaalimallinen lupahakemus. Sen jälkeen eritellään, mitä hyvän lupahakemuksen laatiminen oikeastaan vaatii. Koska lupahakemuksen sisältöongelmat koskevat prejudikaattiperusteisia hakemuksia, seuraava esimerkkihakemus on sellainen.
(1) Ideaalimallin mukainen lupahakemus
Äskettäin ilmestyneestä oikeuskirjallisuudesta (3.Kangas: Kiinteistön lahja ja saajan puolison avio-oikeutta koskeva määräys, DL 2000 s. 1035 ss.) olen löytänyt yhden itseäni kiinnostavan oikeudellisen ongelman. Sen perusteella olen tekaissut seuraavanlaisen lupahakemuksen.
(1.1) Asiassa on kysymys seuraavasta AL 66 §:ään sisältyvän muotomääräyksen tulkintaongelmasta, jonka aiheuttaa vuoden 1995 MK 2:1:n kiinteistön luovutusta koskeva uusi muotomääräys.
Isäni on lahjoittanut minulle vuonna 1997 kiinteistön määräten lahjakirjassa, ettei aviopuolisollani ole avio-oikeutta lahjana saatuun omaisuuteen. Lahjakirja laadittiin ja allekirjoitettiin vuoden 1995 MK:n 2:1:n muotomääräyksiä noudattaen siten, että lahjakirjan allekirjoitti lahjoittajan ja lahjan saajan lisäksi ainoastaan kaupanvahvistaja. Minun ja aviopuolisoni välisessä vuonna 1999 toimitetussa osituksessa pesänjakaja katsoi avio-oikeutta koskevan lahjakirjan määräyksen AL 66 §:n nojalla pätemättömäksi, koska lahjakirjassa olevan avio-oikeutta koskevan määräyksen oli todistanut oikeaksi vain yksi esteetön todistaja. AL 66 §:n muotomääräys vaatii kahden esteettömän todistajan allekirjoitusta.
Olen moittinut toimitettua ositusta ja vaatinut sen kumoamista ja palauttamista pesänjakajalle toimitettavaksi uudelleen sillä tavalla, että avio-oikeutta koskeva ehto katsotaan päteväksi. Sekä käräjäoikeus että hovioikeus ovat hylänneet kanteeni katsoen ehdon pätemättömäksi. Jäljempänä seuraavassa valituksessani vaadin hovioikeuden tuomion kumoamista ja kanteeni hyväksymistä. Käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa perustin kanteeni myös toiseen perusteeseen, mutta siitä ei enää ole korkeimmassa oikeudessa kysymys.
(1.2) Asiassa on siis kysymys siitä, onko pääsopimusta koskevalla vuoden 1995 MK 2:1:n uudella aikaisempaa lievemmällä muotomääräyksellä vaikutusta saman sopimuksen sivumääräystä säätelevän yli 70 vuotta vanhan AL 66 §:n muotosäännöksen tulkintaan. Alempien oikeuksien ratkaisut perustuvat AL 66 §:n kirjaimelliseen tulkintaan, jota voidaan puoltaa myös oikeusvarmuuden ja muiden yleisten syiden näkökulmasta; tulkinta on saanut tukea myös oikeuskirjallisuudessa. (4.Kangas: DL 2000 s. 1035-1038.) Päinvastaista tulkintaa voidaan kuitenkin perustella ennen muuta yleisin laintulkintaopein, joiden mukaan laintulkinnassa tulee ottaa huomioon säädösympäristössä tapahtuneet muutokset. (5) Kysymys on siis yhdestä vuoden 1995 MK:n aiheuttamasta tulkintaongelmasta, joka lakia säädettäessä jäi huomiotta.
(1.3) Tulkintaongelmalla on huomattava yleinen käytännöllinen merkitys. Kiinteistölahjoja tehdään vuosittain noin 5 000 (6), joista valtaosassa vanhemmat luovuttavat kiinteistön lapsilleen. Avio-oikeutta koskevat määräykset ovat näissä luovutuksissa tavallisia. Vuoden 1995 MK:n voimaan tulon jälkeen on siis tehty tuhansia lahjoituksia, joita voi koskea tämä sama ongelma. Jos valituslupa myönnetään ja jos ratkaisu julkaistaan, sillä on huomattava käytännöllinen merkitys. Jos korkein oikeus pysyttää hovioikeuden tuomion, tulee vuoden 1995 MK 2:1:sta johtuva sudenkuoppa tehokkaasti paljastettua ja asianosaiset voivat yrittää ryhtyä korjaaviin toimiin.
Asiassa huomioon otettavat tosiseikat ovat riidattomat. Korkeimman oikeuden valitusluparekisterin mukaan tällaisessa asiassa ei ole myönnetty aikaisemmin valituslupaa.
(2) Hakemuksen erittelyä
Seuraavassa yritetään edellä olevan esimerkin avulla kertoa, mitkä seikat ovat hyvässä hakemuksessa olennaisia.
(Ad 1.1) Lupahakemuksen lukee ensimmäiseksi esittelijä. Jotta esittelijä pääsisi nopeasti asiaan sisään, on tarpeen erityisesti häntä varten, että hakija kertoo aluksi tiiviisti ja lyhyesti jutun oikeuskysymyksen kannalta (7) merkitykselliset tosiseikat ja prosessuaalisen tilanteen.
On syytä erityisesti korostaa ja toistaa, että tämän eräänlaisen asiaesittelyn on oltava lyhyt ja tiivis; monimutkaisessakaan asiassa se ei saisi ylittää puolta sivua. Kysymyshän ei ole koko jutun selostamisesta vaan johdatuksesta prejudikaattikysymykseen.
Jo tässä lupahakemuksen ensimmäisessä osassa hakijan asiamiehen on syytä ottaa se koko hakemuksen kannalta olennainen viileä ja objektiivisuuteen pyrkivä perusasenne. Faktat ja alempien oikeuksien ratkaisut selostetaan pelkästään kylmän toteavasti varsinaista asiaa ajamatta. Faktoja ei ole tarpeen värittää eikä alempien oikeuksien ratkaisuja arvostella. Olennaiset faktat ja alempien oikeuksien ratkaisujen keskeinen sisältö pitää kertoa totuudenmukaisesti. Asian puolueellinen esittely tulee aina ilmi, koska esittelijä ja jäsenet lukevat hakemuksen lisäksi aina alempien oikeuksien ratkaisut ja tarvittaessa myös tärkeimmät asiakirjat. Esittelijä joutuu usein perehtymään asiakirjoihin laajemminkin.
Esittelijää ja jäseniä auttaa huomattavasti myös sen täsmentäminen, mistä asioista korkeimmassa oikeudessa on enää kysymys. Jos asia on ollut hovioikeudessa laajemmin tutkittavana, mutta nyt on tarkoitus riidellä enää suppeammilla perusteilla, tämä on hyvä selostaa, jotta vältytään turhalta työltä.
Jos jotkut olennaiset tosiseikat ovat hakijan mielestä edelleen riitaisia – toisin sanoen, että hakija on eri mieltä hovioikeuden näyttöratkaisusta –, tämä on syytä tuoda esiin jo lupahakemuksessa. Tämä tarkoittaa vain riitaisuuden toteamista eikä sitä, että lupahakemuksessa ryhdyttäisiin kritisoimaan hovioikeuden näyttöratkaisua; sehän kuuluu valitukseen. Tosiseikkojen riitaisuuden selvittäminen on tarpeen, jotta lupaa harkittaessa voidaan arvioida, päästäänkö hakijan väittämään prejudikaattikysymykseen ottamaan kantaa näyttökysymyksestä riippumatta vai vasta sitten, kun näyttö on arvioitu toisin kuin hovioikeudessa. Jos prejudikaattikysymys jää näytön uudelleen arvioinnin taakse, lupahakemuksen hyväksymismahdollisuudet heikkenevät olennaisesti.
(Ad 1.2) Seuraavaksi tullaan lupahakemuksen ydinkohtaan eli oikeuskysymyksen yksilöintiin. Prejudikaatilla annetaan vastaus sellaiseen oikeudelliseen ongelmaan, jolla on yleistä merkitystä. Oikeudellinen ongelma tarkoittaa tavallisesti lainopillista ongelmaa: kysymys on joko säännöksen tulkinnasta (mikä on säännöksen sisältö) tai säännöksen systemaattisesta asemasta (mikä on säännöksen suhde muihin säännöksiin) taikka molemmista. Tällaisia oikeudellisia ongelmia voi syntyä monista syistä. Klassisia syitä ovat aukkotapaukset eli kysymyksen sääntelemättömyys tai lakitekstin epäselvyys, ristiriitaisuus taikka monitulkintaisuus. 1990-luvulla säädettiin monia kokonaan uusia lakeja, jotka toivat myös aivan uusia oikeusilmiöitä oikeuselämään. Näissä tapauksissa syntyy usein ongelmia siitä syystä, että kaikkia uuden sääntelyn vaikutuksia muuhun säännöstöön ei ole otettu tai voitu ottaa huomioon. Kysymys on siis vanhan säännöksen soveltamisesta uudessa tilanteessa, siis silloin, kun säädösympäristö on muuttunut. Tällainen tilanne on hahmotettu myös esimerkkiin.
Viime vuosikymmeninä yleistyneiden niin sanottujen avointen säännösten – kuten kohtuullistamissäännösten – soveltamisongelmat ovat toisen tyyppisiä kuin klassiset tulkinta- ja systematisointiongelmat. Avointen säännösten soveltamisessa on usein olennaisinta keskenään ristiriitaisten oikeusperiaatteiden punninta. Esimerkiksi sopimuksen sovittelukysymystä harkittaessa voidaan joutua punnitsemaan keskenään ristiriitaisia sopimusvapauden ja heikomman sopijapuolen suojaamisen periaatteita.
Jotta hakijan asiamies pystyy tunnistamaan oikeudellisen ongelman, hänen on ymmärrettävä ja tunnettava juridiikkaa. (8.Taipale 1993 s. 220.) Ongelmaan on saatettu kiinnittää ensiksikin huomiota lainopillisessa kirjallisuudessa. Se on yleensä merkki ainakin siitä, että kysymys on todella oikeudellisesta ongelmasta, mutta se ei vielä takaa sitä, että kysymyksellä on yleistä merkitystä. Joskushan kirjallisuudessa voidaan puhua ongelmista, jotka voivat olla jostakin näkökulmasta kiintoisia, mutta joiden yleistä merkitystä voi olla hankalaa ymmärtää. Tällaiset tilanteet, jossa muut ovat jo tunnistaneet ongelman, eivät ole kovin yleisiä, mutta silloin, kun sellainen sattuu kohdalle, hakijan asiamiehen toivoisi tunnistavan ongelman. Näihin tilanteisiin varautuminen on tietysti työlästä, kun joutuu jatkuvasti seuraamaan, mitä alalla kirjoitetaan ja mistä puhutaan.
Toiseksi ongelma on voinut ilmetä käytännön oikeuselämässä. Nytkin on huomattava, että asian tulee olla yleisesti ja aidosti ongelmallinen. Se, että hakija tai hänen asiamiehensä ei ymmärrä hovioikeuden ratkaisua, ei aina tee asiasta yleisesti pulmallista. Jos hakija tai hänen asiamiehensä ei tunne tai ei ymmärrä niitä yleisesti tunnettuja tulkinta- ja systematisointiperiaatteita tai yleisesti tunnettuja oikeuslähteitä, joihin hovioikeuden ratkaisu perustuu, niitä ei prejudikaatilla aleta heille opettaa. Jotta käytännön oikeuselämästä oleva ongelma olisi prejudikaatilla autettavissa, tulee hakijan osoittaa, että pulma ilmenee ristiriitaisena käytäntönä ja muuna sekavuutena. Pelkkä ylimalkainen heitto kentällä vallitsevaan epätietoisuuteen ei riitä, vaan hakijan tulisi osoittaa ainakin ristiriitaisia alemman tason ratkaisuja. Käytännön oikeuselämässä syntyneillä pulmilla ja yleisesti tunnetuilla kirjallisuudessa pohdituilla ongelmilla on joskus huomattavia eroja.
Käytännön ongelmia pidetään joskus niin triviaaleina, että erityisesti yliopistopiireissä ihmetellään, miksi niistä annetaan prejudikaatteja. Hämmästelijöille on syytä muistuttaa, että prejudikaateilla otaksutaan olevan muitakin käyttäjiä kuin yliopistoväki. Se mikä on alan asiantuntijalle niin triviaali kysymys, ettei hän vaivaudu kirjaamaan sitä edes perusoppikirjaansa, ei tarkoita sitä, etteikö kysymys voisi olla oikeudellisessa elämässä yleisesti ja aidosti ongelmallinen. Käytäntö on saattanut suistua omille ristiriitaisille ja sekaville teilleen esimerkiksi siitä syystä, että jonkin keskeisen seikan merkitystä ei ole vain havaittu. Tällöin voi olla paikallaan antaa eräänlainen pedagoginen prejudikaatti.
Oikeuskysymyksen yksilöinnin osalta on syytä korostaa yhtä edelliseen kohtaan (Ad 1.1) liittyvää seikkaa: oikeuskysymyksen täytyy vastata jutun faktoja. Joskus hakemuksissa kehitellään sellaista oikeuskysymystä, jolla ei ole jutussa lainkaan faktapohjaa tai joka edellyttää, että faktat arvioidaan kokonaan toisin kuin alemmissa oikeuksissa.
Oikealle prejudikaattikysymykselle on tyypillistä se, että se on kiteytettävissä muutamalle riville kuten korkeimman oikeuden antama otsikkokin. Ja toisin päin: jos jutun oikeuskysymyksen hahmottamiseen joutuu käyttämään sivumäärin tekstiä, on melko todennäköistä, ettei kirjoittajalle itsellekään ole ongelma selvinnyt tai että hän yrittää kehittää ongelmaa asiasta, joka ei ole ongelma kenellekään muulle kuin kirjoittajalle.
(Ad 1.3) Toisinaan jutun ongelma tulee esille ensi kertaa kyseisessä jutussa ja on itsestään selvää, että ongelmalla on yleistä merkitystä. Tällöin ongelman yleistä merkitystä ei tarvitse erikseen selittää. Mutta joskus ongelman yleisen merkityksen selvittelyynkin on syytä panostaa. Näin on syytä tehdä silloin, kun kysymys on asiaryhmistä, jotka pääosin sovitaan tai jotka jäävät omien tuomioistuinprosessin ulkopuolisten menettelyjen varaan kuten ositukset ja perinnönjaot. Sama voi koskea konkurssipesän hoitajan ja yrityssaneerauksen selvittäjän toimivaltakysymyksiä. Tällaiset kysymykset tulevat tuomioistuimissa ja lopulta korkeimmassa oikeudessa siksi harvoin esiin, että niiden merkitystä ei ole helppo ymmärtää ellei sitä hakemuksessa selvitetä.
(3) Lupahakemuksen ja valituksen ero
Kun lupahakemuksessa selvitetään lukijalle prejudikaattikysymystä, on syytä pysyä vain ongelman erittelyssä sekä sen merkityksen selvittelyssä ja jättää asian ajaminen valitukseen. Vasta valituksessa kritisoidaan hovioikeuden ratkaisua ja tuodaan esiin ne seikat ja näkökohdat, jotka puoltavat päämiehen kantaa. Jos valituslupahakemus on laadittu näillä periaatteilla, pitäisi siitä seurata ensiksikin, että lupahakemus on selvästi lyhyempi kuin itse valitus ja toiseksi, että lupahakemus ja valitus eroavat asiasisällöltään ja myös tyyliltään toisistaan. Vaikka lupahakemus olisi lyhyt ja valitus pitkä, tämä ei tarkoita sitä, että myös asiamiehen työn painopiste olisi valituksessa. Päinvastoin: työn painopisteen on oltava lupahakemuksessa.
Tavallista on, että lupahakemus on pitkä ja valitus lyhyt. Jos valituslupaa on haettu prejudikaattiperusteella ja valitus on muutaman rivin mittainen teksti, jossa viitataan lupahakemuksessa esitettyyn, taikka jos valituksessa toistetaan muutamin pienin vivahde-eroin se, mitä lupahakemuksessa on esitetty, on melkoisen varmaa, että lupahakemukseksi ja valitukseksi otsikoidussa asiakirjassa ei ole lainkaan varsinaista lupahakemusta vaan asiakirja sisältää pahimmillaan kahteen kertaan kirjoitetun valituksen. En näe tällaisille hakemuksille muuta selitystä kuin sen, että hakemuksen kirjoittaja ei ole vieläkään ymmärtänyt, mitä prejudikaattituomioistuimen asema tarkoittaa. Korkeinta oikeutta kiinnostaa ensisijaisesti se, onko asiassa aineksia antaa yleisen lainkäytön kannalta merkityksellinen prejudikaatti. Vähemmän on merkitystä sillä, ratkaisisiko se asian toisin kuin hovioikeus.
Maksuttomasta oikeudenkäynnistä annetun lain (MOL) 15.2 §:n nojalla muutoksenhakutuomioistuin voi päättää, että avustajan palkkiota ei korvata valtion varoista, jos muutoksenhakemus on selvästi perusteeton. Korkeimmassa oikeudessa tätä säännöstä on käytetty ainakin sellaisissa tapauksissa, joissa hakemukset ovat tosiasiassa pelkkiä muutoksenhakemuksia. Kysymys on siis sellaisista tapauksista, joissa hakemuksessa ei ole edes yritetty vaivautua perustelemaan sitä, miksi valituslupa tulisi tässä tapauksessa myöntää.
Kun lupahakemuksessa on kysymys prejudikaattikysymyksen erittelystä ja valituksessa taas päämiehen asian ajamisesta, pitäisi lupahakemuksen ja valituksen ero näkyä myös tyylissä. Lupahakemuksessa näkökulman pitäisi olla yleinen. Tämä merkitsee, että hakijan asiamiehen pitäisi tarkastella päämiehensä asiaa ja kohtaloa epätavallisesta näkökulmasta, toisella tavalla kuin esimerkiksi muutoksenhakemuksessa hovioikeuteen. Prejudikaattiperusteisessa lupahakemuksessa asioista tulisi kirjoittaa viileän yleisesti, sanoisinko objektiivisesti. Prejudikaattikysymystä harkitessaan korkein oikeuskin tarkastelee asiaa ensisijaisesti samalla tavalla: onko hakijan kohtalossa sellaista ongelmaa, jonka ratkaisemisella on yleistä lainkäyttöä ohjaavaa merkitystä. Valituksessa puolestaan näkökulma saa olla subjektiivinen, asiamiehen päävelvollisuushan on puhua päämiehen puolesta, koska kuka muu päämiehen puolesta puhuu ellei hänen asiamiehensä?
(4) Joitakin tyypillisiä lupahakemuksen sisällöllisiä puutteita
Edellä olen käsitellyt ideaalimallin mukaista lupahakemusta. Samalla olen tullut tuoneeksi esille joitakin tavallisimpia lupahakemuksien puutteita. Seuraavassa otan vielä tarkasteltavaksi pari esimerkkiä, joissa nämä tyypillisimmät virheet ovat tulleet esille.
(4.1) Vaatimus aikaisemman oikeuskäytännön muuttamisesta
Joskus kysymyksestä on jo olemassa prejudikaatti, mutta se on hyvin vanha. Tällaisessa tapauksessa hakija saattaa pyytää valituslupaa sillä perusteella, että vanhasta prejudikaatista ilmenevää kantaa pitäisi muuttaa. Tavallista on, että tällöin uuden kannan tueksi viitataan ainoastaan aikaisemman tapauksen ikään, mutta jätetään selvittämättä ne yleiset syyt, miksi vanhasta prejudikaatista ilmenevää kantaa pitäisi muuttaa. Aikaisemman käytännön muuttaminen saattaa olla perusteltua tosiasiallisista tai oikeudellisista syistä. Tällöin hakijan olisi selvitettävä konkreettisesti, miten asian kannalta ratkaisevat tosiasiat tai asian arvioinnin kannalta merkityksellinen säädösympäristö on muuttunut. Jos tämä jätetään tekemättä, lopputulokseksi jää, että aikaisemman prejudikaatin väitetty huonous ei johdu yleisistä syistä vaan siitä, että se on päämiehelle vastainen.
(4.2) Väite siitä, että vallitseva käytäntö on EIS:n tai PL:n vastainen
Muotia on väittää, että jokin menettely, vaikka se perustuukin vakiintuneeseen käytäntöön, on Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksen (EIS:n) tai Suomen perustuslain (PL:n) vastainen. Kuten tunnettua, erityisesti EIS:n määräykset ovat melko yleisiä ja niiden sisältö määräytyy paljolti Euroopan neuvoston ihmisoikeustuomioistuimen laajan ja monitulkintaisen käytännön mukaan. Nytkin hakijan tulisi selvittää konkreettisesti, minkä ratkaisun kanssa käytäntö on ristiriidassa, muuten väite jää taas pelkäksi epämääräiseksi heitoksi.
V Muista lupaperusteista
Valituslupa voidaan myöntää myös purkuperusteella tai siksi, että siihen on painava syy. Näillä perusteilla lupa myönnetään hyvin harvoin. Siksi käsittelen niitä koskevia lupahakemuksia ainoastaan suppeasti.
(1) Purkuperuste
Purkuperusteella – oikeastaan purku- ja kanteluperusteella – valituslupa voidaan myöntää, jos siihen on erityistä aihetta asiassa tapahtuneen sellaisen oikeudenkäynti- tai muun virheen takia, jonka perusteella hovioikeuden ratkaisu olisi purettava tai poistettava. Tämä peruste on säädetty sitä varten, ettei hakijan tarvitsisi odottaa ratkaisun lainvoimaisuutta, jotta virheellinen ratkaisu voitaisiin poistaa tai purkaa, vaan asiaan voidaan puuttua suoremmin normaalin muutoksenhaun tietä. (9.Miettinen 1979 s. 152 ja Heinonen 1979 s. 44.)
Hakemuksen sisällön kannalta on pantava merkille, että valitusluvan myöntäminen edellyttää nyt OK 31 luvun mukaisen kantelu- tai purkuedellytyksien täyttymistä. Hakemuksessa on tämän takia tuotava esiin ensiksikin, mikä on se virhe, joka täyttää kantelun tai purun edellytykset ja toiseksi, minkä lainkohdan nojalla hovioikeuden ratkaisu pitäisi purkaa tai poistaa.
Tämän lisäksi olisi erityisesti syytä keskittyä myös siihen, millä perusteella purun tärkein kysymys – purkukynnys – ylittyy. Purkuperusteillahan ei puututa pikkuvirheisiin, vaan selviin ja räikeisiin virheisiin. Usein purkuperusteista valituslupaa pyydetään sillä perusteella, että hovioikeuden väitetään tehneen asian käsittelyssä OK 31:1:n 4-kohdassa tarkoitetun menettelyvirheen. Näissä hakemuksissa tavallinen virhe on, että hakija unohtaa kantelun hyväksymisen – tai nyt luvan myöntämisen – edellyttävän sitä, että virheen havaitaan tai voidaan otaksua olennaisesti vaikuttaneen jutun lopputulokseen.
Purkuperusteisien hakemuksien tavallisimmat puutteet ovat samantyyppisiä kuin prejudikaattiperusteisten hakemuksien: vaatimukset ja väitteet jätetään konkretisoimatta ja tarkemmin erittelemättä.
Usein näyttökysymystä yritetään saada korkeimman oikeuden tutkittavaksi väittämällä, että alemmat oikeudet on syyllistyneet menettelyvirheeseen tai väärään lain soveltamiseen, koska ne ovat arvioineet näytön väärin. Kysymyksen ollessa pohjimmiltaan ainoastaan näytön arvioinnista – esimerkiksi siitä, pidetäänkö todistajan kertomusta luotettavana –, siinä ei voitane syyllistyä sen enempää menettelyvirheeseen kuin väärään lainsoveltamiseenkaan. Esimerkiksi todistajan luotettavuuden arvioimisessa ei yksinkertaisesti ole kysymys prosessi- tai muidenkaan oikeussääntöjen soveltamisesta vaan ihmistieteistä tunnettujen kokemussääntöjen soveltamisesta. Kokonaan eri asia on, että esimerkiksi näytön vastaanottamista koskevassa menettelyssä on voitu soveltaa lakia väärin kieltäytymällä vastaanottamasta jotain seikkaa koskevaa todistelua, mutta silloin kysymys ei ole näytön arvioinnista. Lisäksi on mahdollista, että todisteet ovat voineet olla sillä tavalla virheellisiä kuin OK 31:7:ssä ja 31:8:ssa tarkoitetaan, mutta tällöinkään ei ole kysymys näytön arvioinnista.
(2) Painava syy
Painavan syyn perusteella pyydettyä valituslupahakemusta koskevat samat huomautukset kuin muitakin hakemuksia. Jos lupaa pyydetään nyt esimerkiksi sen vuoksi, että asialla on hakijalle erityisen suuri ja ainutkertainen merkitys, hakemuksessa on syytä tuoda mahdollisimman valaisevasti ja konkreettisesti esiin, mitkä nimenomaiset seikat tekevät asiasta erityisen merkityksellisen ja ainutkertaisen. Kun kysymys on hakijan henkilökohtaisista asioista, tietävät niistä parhaiten hakija ja hänen asiamiehensä. Asiamiehen tehtävä on selvittää, miksi juuri nyt tilanne on niin poikkeuksellinen ja tärkeä, että valituslupa tulisi myöntää.
VI Eräitä menettelykysymyksiä
Vaikka aiheenani on valituslupahakemuksen sisältö, laajennan lopuksi aihettani ottamalla esille lupahakemuksien sellaisia puutteita, jotka liittyvät lähinnä menettelyyn niissä tapauksissa, joissa päämiehelle on myönnetty MOL:n nojalla maksuton oikeudenkäynti ja määrätty avustaja.
(1) Laskun liittäminen hakemukseen
MOL 16.1 §:n nojalla avustajan, oikeastaan asiamiehen, tulee esittää selvitys suorittamistaan toimista ja kuluistaan, jollei sitä katsota tarpeettomaksi. Tuomioistuimen kannalta kysymys on siitä, että sen tulisi jollakin tapaa kontrolloida, mistä toimista palkkio ja mistä menoista kulujen korvaus maksetaan. Kätevimmin tämä käy asiamiehen esittämän laskun perusteella. Tämän takia yleisen oikeusavun ja maksuttoman oikeudenkäynnin palkkioperusteista annetun asetuksen 14 §:ssä (359/1998) avustajalle onkin määrätty velvollisuus antaa tuomioistuimelle lasku kahtena kappaleena. Vaikka MOL 16.1 § antaisikin mahdollisuuden joskus poiketa laskun antamisesta, korkein oikeus vaatii MOL 14 §:n mukaisen laskun kaikissa tapauksissa. Jollei lasku ole liitetty lupahakemukseen, se joudutaan jälkikäteen pyytämään asiamieheltä. Kun tämän tietää, laskun unohtaminen on huolimattomuutta.
(2) Avustajan vaihtaminen
Silloin tällöin päämies tahtoo vaihtaa avustajaansa siinä vaiheessa, kun kysymys on lupahakemuksen laatimisesta korkeimpaan oikeuteen. Sellaisissa asianajotoimeksiannoissa, joissa päämiehelle ei ole myönnetty maksutonta oikeudenkäyntiä, korkein oikeus ei puutu avustajan vaihtamiseen. Kysymys jää kokonaan päämiehen ja avustajien väliseksi kysymykseksi. Mutta niissä tapauksissa, joissa päämiehelle on myönnetty maksuton oikeudenkäynti ja määrätty avustaja, avustajan vaihtaminen edellyttää korkeimman oikeuden ratkaisua. Näissä tapauksissa avustajan vaihtaminen ei ole mikään automaattinen, itsestään tapahtuva asia, vaan kysymys on laissa säännellystä kaksivaiheisesta menettelystä: ensin entinen avustaja on vapautettava ja vasta sitten voidaan harkita uuden avustajan määräämistä.
Edellisen avustajan vapauttamista sääntelee MOL 14 §, jonka nojalla avustajalle annettu määräys voidaan pätevästä syystä peruuttaa. Säännös tarkoittaa, että ensiksikin edellisen avustajan vapauttamista on nimenomaisesti vaadittava ja toiseksi vaatimus on perusteltava pätevällä syyllä. Hyväksytäänkö luottamuspula päteväksi syyksi vapauttaa entinen avustaja? Päämiehen ja avustajan välisessä siviilioikeudellisessa toimeksiantosuhteessa päämiehellä on oikeus purkaa avustajalle annettu toimeksianto sillä perusteella, että päämies on menettänyt luottamuksensa edelliseen avustajaan. Tästä seuraa, että luottamuspulan pitäisi riittää myös MOL 14 §:n tarkoittamaksi päteväksi syyksi. Hakemuksessa luottamuksen puutetta ei tarvitse perustella seikkaperäisesti vaan yleisluonteinen huomautus luottamuspulasta riittää.
Uuden avustajan määräämistä on niin ikään vaadittava. Kysymystä uuden avustajan määräämisestä harkitaan omana asianaan ja siinä noudatetaan MOL 10-11 §:n yleisiä säännöksiä avustajan määräämisestä.
Avustajaa vaihdettaessa herää kysymys, pitäisikö edellistä avustajaa kuulla tai pyytää häneltä peräti suostumusta tehtävästä vapauttamiseen. Ainakaan suostumus tehtävästä vapauttamiseen ei voi tulla kysymykseen, koska asianajotoimeksiantosuhteessa vaadittavan luottamuksellisuuden takia päämiehellä on ehdoton oikeus purkaa tai peruuttaa avustajalle annettu toimeksianto koska tahansa. (10. Ylänkö: Asianajajan velvollisuuksista päämiestä kohtaan (1981) s. 19.) Sen sijaan edellisen avustajan kuuleminen voi olla perusteltua sen selvittämiseksi, onko hänellä palkkio- tai kuluvaatimuksia niistä toimenpiteistä, joita hän on mahdollisesti suorittanut hovioikeuskäsittelyn jälkeen. Tämän takia avustajan vaihtamistapauksissa hakemukseen olisi syytä liittää joko edellisen avustajan ilmoitus siitä, ettei hänellä ole MOL:iin perustuvia vaatimuksia, tai hänen laskulla esittämänsä selvitys hovioikeusvaiheen jälkeen tehdyistä toimenpiteistä ja aiheutuneista kuluista.
Viitteet
1. Vrt. myös Ruotsin järjestelmästä esitettyä esim. Bengtsson 1993 s 244 ja
2. Ks. HE 106/1978 s. 14
3. Ks.
4. Ks.
5. Ks. esim. KKO:2000:100
6. Ks. HE 106/1994 s. 5
7. Koska kysymys on jutun oikeuskysymyksen kannalta tarpeellisten seikkojen esittämisestä, voi selostuksen alkuun hyvin yleisesti ja johdannonomaisesti ottaa myös oikeuskysymyksen kuten mallissani.
8. Ks.
9.Ks.
10.Ks.
Viitatut lähteet:
Bengtsson, Bertil: Rättssäkerheten och effektivitet i högsta domstolens arbete.
Teoksessa: Korkein oikeus 75 vuotta–Högsta domstolen 75 år, Helsinki 1993 s. 237-252
Heinonen, Olavi: Lupaedellytysten soveltaminen. Teoksessa: Uudet säännökset muutoksenhausta hovioikeuteen ja korkeimpaan oikeuteen. Lakimiesliiton koulutuskeskuksen julkaisusarja n:o 27, Helsinki 1979 s. 28-49.
Miettinen, Martti: Prejudikaattidispenssistä valituslupaan. Teoksessa: Korkein oikeus 60 vuotta–Högsta domstolen 60 år, Helsinki 1979 s. 134-155.
Salervo, Paavo: Muutoksenhakumenettelystä korkeimmassa oikeudessa vuoden 1979 lainmuutoksen mukaan. Teoksessa: Korkein oikeus 60 vuotta–Högsta domstolen 60 år, Helsinki 1979 s. 156-176.
Taipale, Erkki-Juhani: Asianajajan näkökulma korkeimman oikeuden työhön. Teoksessa: Korkein oikeus 75 vuotta–Högsta domstolen 75 år, Helsinki 1993 s. 215-222.
17.07.2008