Luonnonlakeja on sattuvasti verrattu “universumin sementtiin”, joka pitää koossa maailmaa ja sen tapahtumia. Vastaavasti yhteiskunnan sementtinä voi pitää normeja, jotka ohjaavat ihmisten toimintaa ja säätelevät heidän keskinäistä vuorovaikutustaan. Normeja löytyy kaikilta elämän alueilta - esimerkiksi tieteen menetelmää määrittävät metodologiset normit, kielen oikeaa käyttöä kieliopilliset normit. Yhteiskunnan normijärjestelmistä tärkeimmät ovat laki ja moraali, jotka molemmat omalla tavallaan pyrkivät edesauttamaan oikeuden toteutumista. Lain ja moraalin välinen suhde on kuitenkin kiistanalainen ja monin tavoin ajankohtainenkin aihe, josta oikeusfilosofit ovat käyneet väittelyä vuosisatojen ajan.
Järjestyneessä demokraattisessa valtiossa kansalaisia ja viranomaisia koskettavat ja velvoittavat oikeusnormit perustuvat lakeihin, joita parlamentit säätävät, tuomioistuimet soveltavat ja lainoppineet oikeustieteilijät tulkitsevat. Oikeusvaltion tunnusmerkki on oikeusvarmuus, joka syntyy oikeuksien ja velvollisuuksien sitomisesta julkisiin säädettyihin lakeihin, riippumattomien tuomioistuimien perusteltuihin päätöksiin sekä kansalaisten yhdenvertaiseen kohteluun lain edessä.
Moraali sisältää käsityksiä siitä, mikä on hyvää ja pahaa, oikeaa ja väärää. Edvard Westermarckin mukaan moraali syntyi, kun ihmisten tekoihin ja tapoihin (lat. mores) kohdistetut hyväksymisen ja paheksumisen tunteet muuttuivat pyyteettömiksi ja puolueettomiksi. Siten moraalinen asenne ei voi itsekkäästi rajoittua vain omaan etuun, vaan edellyttää muiden ihmisten yhdenvertaista huomioon ottamista. Määritellessään hyvää elämää, jossa oikeat arvot ja hyveet toteutuvat, moraali pyrkii myös toteuttamaan yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta.
Siinä, missä lailla on tavallisesti tunnistettavissa oleva säätäjä ja säätämishistoria, moraalin periaatteet ovat yleensä syntyneet “nimettöminä” inhimillisten yhteisöjen piirissä. Valtiossa voimassa oleva laki koskee kaikkia kansalaisia, olivatpa he siitä tietoisia tai ei, kun taas moraaliin liittyy aina henkilökohtainen vakaumus ja sitoutuminen. Kun valtiossa voi kullakin hetkellä olla voimassa vain yksi lakien järjestelmä, esimerkiksi ”Suomen laki”, samassa yhteisössä saattaa elää rinnakkain useitakin vaihtoehtoisia moraalinormistoja. Erityisesti hallinnon alalla lakiin perustuvat oikeusnormit ovat tyypillisesti kompetenssisääntöjä, jotka määrittelevät erilaisten sosiaalisten instituutioiden toimien lainmukaisuutta, kun taas rikoslaissa oikeusnormit säätävät kiellettyihin tekoihin liittyvinä sanktioina oikeusseuraamuksia. Moraalisen vastuun alueella hairahdusten seurauksia voivat olla omantunnon kolkutus tai kunnian ja luottamuksen menetys yhteisön silmissä.
Brittiläinen oikeusfilosofi H. L. A. Hart on erottanut neljä kysymystä lain ja moraalin välisistä suhteista. Ensimmäinen on historiallinen ja kausaalinen: Onko moraali vaikuttanut lain kehittymiseen? Vastaus on ehdottoman myönteinen. Rikoslaissa on kriminalisoitu ja sanktioitu toimintatapoja, joita pidetään moraalisesti kyseenalaisina. Perheoikeus heijastaa sosiaalisen elämän perusmuotoihin kohdistuvia positiivisia arvoja. Monissa julkista hallintoa, taloutta, verotusta ja sosiaaliturvaa koskevissa oikeussäädöksissä eduskunta on toteuttanut hallituspuolueiden poliittisiin arvoihin pohjautuvia ohjelmia. Perustuslakiin on kirjattu kansalaisten poliittiset ja moraaliset perusoikeudet ja vapaudet, kuten vaalioikeus, oikeus elämään, uskonnon ja sananvapaus, oikeus omaan kieleen ja oikeus työhön.
Myönteisen vastauksen saa myös käänteinen kysymys: Onko laki vaikuttanut moraalin kehittymiseen? Jo antiikin ja keskiajan ajattelijat näkivät, että lailla on tärkeä kasvattava merkitys. Suomessa tämä ajatustapa tuli voimakkaasti esiin Johan Vilhelm Snellmanin lainkuuliaisuuden periaatteessa. Snellmanin hegeliläisen jaottelun mukaan moraali eli siveellisyys (sedlighet) toteutuu perheessä rakkautena, kansalaisyhteiskunnassa lainkuuliaisuutena, valtiossa kansallishenkenä ja isänmaallisuutena.
Hartin toinen analyyttinen kysymys koskee sitä, pitääkö lain ja oikeusjärjestyksen adekvaatissa määritelmässä viitata moraaliin. Onko lailla ja moraalilla jonkinlainen sisäinen ja sisällöllinen suhde? Tähän kysymykseen annettujen vastausten toista ääripäätä edustavat uskonnolliset ja metafyysiset opit, joiden mukaan laki ja moraali ovat viime kädessä identtiset ilmaukset jumalan tahdosta tai ajattomasta arvojen todellisuudesta. Uuden ajan luonnonoikeusopit muotoilivat tämän ajatuksen vetoamalla ihmisluontoon ja siitä kumpuaviin luovuttamattomiin oikeuksiin. Toista ääripäätä edustavat oikeuspositivistit, kuten uuskantilainen Hans Kelsen, joille oikeus on sama asia kuin säädetty laki. Jos lain olemassaolo ja moraalinen hyväksyttävyys ovat täysin erillisiä asioita, lain ja moraalin sisällöllinen yhteys häviää, jolloin niiden mahdolliset yhtymäkohdat ovat puhtaasti satunnaisia.
Lain ja moraalin identiteettikäsitys on ongelmallinen jo siitä syystä, että monet lakiin sisältyvät määräykset (esimerkiksi autolla ajo oikeanpuoleisella kaistalla) ovat sinänsä moraalin kannalta neutraaleja sopimuksia yhteisistä toimintatavoista. Toisaalta on monia moraalisia periaatteita, jopa kirjoitettuja normatiivisia koodeja ja ohjeistoja, joita ei ole tarkoitettu lain tasoisiksi säännöiksi. Esimerkkejä tästä ovat ammattietiikan hyvät käytännöt, joita alojen omat järjestöt laativat, ylläpitävät ja seuraavat. Joissakin tapauksissa on perustettu erityisiä elimiä, kuten Tutkimuseettinen neuvottelukunta ja Julkisen sanan neuvosto, joilla on eettistä valvonta- ja tuomiovaltaa. Olisi kuitenkin kategoriavirhe pitää tällaisia eettisiä sääntöjä lakeina, joihin liittyviä rikkomuksia käsiteltäisiin oikeusistuimissa.
Lain ja moraalin täydellinen erillisyys on yhtä lailla kyseenalainen kanta. Jo rikoslain rangaistusjärjestelmä on moraalinen ratkaisu, jolle on etsitty eettistä perustelua joko retribuution (oikeudenmukaisen sovituksen) tai utilitarismin (yhteiskunnallisen hyödyn) näkökulmasta. Rangaistusten kohtuullisuus suhteessa tekoon – esimerkiksi raiskaukseen tai talousrikokseen - herättää toistuvasti kansalaisissa moraalista kuohuntaa.
Hartin kolmas kysymys liittyy toiseen: Voiko lakeja arvioida ja arvostella moraalin näkökulmasta? Jyrkkä oikeuspositivismi vastaa tähän kieltävästi. Sen sijaan aristoteelinen traditio, uuden ajan alun luonnonoikeuden opit ja uustomismi ovat ylläpitäneet ajatusta, jonka mukaan epäoikeudenmukainen laki ei oikeastaan olekaan laki. Tämä näkemys sisältyy myös meillä kuuluisiin Olaus Petrin tuomarinohjeisiin vuodelta 1551. Niiden mukaan lakien pitää olla “yleiseksi hyödyksi”. “Mikä ei ole oikeus ja kohtuus, se ei saata olla lakikaan”, joten vahingolliseksi tullut laki on vääryytenä hylättävä.
Oikeuspositivismista muotoutui vähitellen modernisaatiokehityksen myötä länsimaisen oikeusajattelun vallitseva suuntaus, mutta se on kuitenkin 1900-luvun jälkipuoliskolla uudelleen asetettu kyseenalaiseksi. Monet oikeusfilosofit ovat etsineet kompromisseja, joissa jonkin normiston hyväksyminen lailliseksi oikeusjärjestykseksi edellyttää moraaliin ankkuroidun tunnistussäännön. Esimerkkinä on Hartin “luonnonoikeuden vähimmäissisältö”, jonka mukaan oikeusjärjestyksen on turvattava ihmisen rajallisuuteen liittyviä minimiehtoja. Tällaista välttämätöntä ehtoa ei täytä muun muassa uskonnollinen sharia-laki, jonka mukaan aviorikoksesta voi saada kuolemantuomion kivittämällä.
On mielenkiintoista todeta, että lainkuuliaisuutta vaativa Snellmankin hyväksyi lakien arvostelun. Käytännöllisen siveysopin luennoissaan 1858 hän pohti, onko siveellinen toiminta sittenkään vapaata, jos sen pitää “mukautua kansakuntansa tapaan, toimia isänmaansa lain mukaan, yleensäkin seurata maailmanhistorian vaatimuksia”. Snellman torjuu tulkinnan, jonka mukaan oikeudenmukaisuus ja valtiovalta samaistuvat: “yhteiskunnassa ei vain lainkuuliaisesti säilytetä traditionaalista, annettua, vaan luova siveellinen tahto luo uutta”. Niinpä esimerkiksi kaikki “lait vanhentuvat”, koska kansallishenki kehittyy.
Snellman ei olisi kuitenkaan lähtenyt suoranaisen kansalaistottelemattomuuden tielle, jossa moraalisena protestina toimitaan lakeja ja viranomaisten määräyksiä vastaan, vaan hän suosi reformistista ohjelmaa, jossa vanhentuneiksi jääneet lait uusitaan lainsäädännön kautta.
Hartin neljäs kysymys koskee moraalin toteuttamista lainsäädännön avulla: Onko moraalisesti oikein rangaista lain avulla epämoraalisesta käyttäytymisestä? Teoksessaan Law, Liberty and Morality (1963) Hart varoittaa oikeudellisen moralismin vaaroista vetoamalla John Stuart Millin teoksen On Liberty (1859) kuuluisaan vapauden periaatteeseen: “Ainoa päämäärä, joka oikeuttaa ihmisiä sekaantumaan lähimmäistensä toimintavapauteen, on estää vahingon tuottaminen muille... Ainoa osa ihmisen käytöksestä, josta hän on vastuunalainen yhteiskunnalle, on se, joka koskee muita. Siinä osassa, joka koskee häntä itseänsä, hänen vapautensa on ehdoton.” Hartin ihailemat esimerkit liberalismin ohjelman toteutumisesta 1960-luvun Englannissa olivat homoseksualismin poistaminen rikosten joukosta ja aborttilakien lieventäminen. Samanlaista vapautumista tapahtui myös Suomen rikoslaissa, jossa ihmisten käyttäytymismuotojen kontrollia merkittävästi vähennettiin.
Viime aikoina aikuisten kansalaisten käyttäytymistä koskevat kiellot ovat kuitenkin jälleen yleistyneet. Suomeen on säädetty lakeja, kuten kypärän käyttö pyöräilyssä ja heijastimen käyttö ulkoillessa, joihin ei liity rangaistusta. Lainvalmistelun julkilausuttu tarkoitus onkin ollut “vaikuttaa ihmisten moraaliin”. Paternalistisen holhouksen tavoitteet saattavat olla hyvää tarkoittavia, mutta kansalaisten vapauden kannalta tässäkin asiassa tulisi pysytellä kohtuuden rajoissa.
Yhteenvetona voi todeta oikeuspositivismin hengessä, että lait ja moraali eivät ole tipahtaneet taivaasta vaan ne molemmat ovat ihmisten aikaansaamia kompleksisia sosiaalisia tosiseikkoja. Siksi ne ovat myös ihmisten päätösten, harkinnan ja käyttäytymisen kautta muutettavissa, jotta ne parhaiten palvelisivat hyvän elämän ja oikeudenmukaisuuden toteutumista. Oikeuspositivismin kriitikkoja myötäillen onkin tärkeä nähdä nämä kaksi normijärjestelmää keskinäisessä vuorovaikutuksessa, jonka myötä niiden välillä vallitsee kohtuullinen sopusointu. Lakien säätäminen ja tuomarien ratkaisutoiminta ohjaavat ihmisten moraalikäsityksiä, mutta toisaalta moraaliset arvot ja niiden muutokset antavat perusteita lakien korjaamiselle.
Ajankohtainen esimerkki tällaisesta vuorovaikutuksesta on kansainvälinen talouslama: markkinatalouden kestävyyden ehtona on luottamus, joka edellyttää moraalisten arvojen toteutumista globaalien ja kansallisten instituutioiden (kuten pankit ja yritykset) ja niiden johtajien toiminnassa. Vastaavasti kohu suomalaisen politiikan vaalirahoituksesta osoittaa, että kaikki ”maan tavan” tai lain kirjaimenkaan mukainen toiminta ei vastaa kansalaisten moraali- ja oikeustajua. Ratkaisuina molempiin kriiseihin on esitetty yhtäältä sääntöjen lisäämistä ja toisaalta moraalin nostamista kunniaan. Itse uskon, että molempia keinoja tarvitaan: kaikkea ei voi lailla säätää ja kontrolloida, mutta oikeussäädösten tulee olla riittävän selkeitä ja yksityiskohtaisia, jotta ne eivät houkuttele lankeamista moraalisiin ”hasardeihin” tai viettelyksiin.
Lain ja moraalin oikeanlainen yhteispeli on avainasemassa myös tuomarin oikeudenmukaisessa ratkaisutoiminnassa. Oikeuspositivismin perusohjeen mukaan tuomioiden on perustuttava lakiin, jonka normeissa kiteytyvät yhteiskunnan arvot, mutta vetoaminen tuomarin henkilökohtaisiin moraalisiin preferensseihin ei ole sallittua. Yhdysvaltalainen Ronald Dworkin on kuitenkin pitänyt Hartin oikeuspositivismin virheenä sitä, että rajatessaan oikeuden säädettyyn lakiin se jättää liikaa tilaa oikeusjärjestyksen aukoille ja näin ollen tuomarin vapaalle harkinnalle, josta voi olla seurauksena tuomiopäätösten mielivalta. Dworkinin itse muotoileman “yhden ratkaisun opin” mukaan tuomarin velvollisuus on aina perustellusti lain pohjalta ratkaista käsiteltävät oikeustapaukset. Toisaalta monet oikeusfilosofit ovat esittäneet tuomarin päätöksentekoon liittyviä oikeudellisen ajattelun malleja, joissa säädettyjen lakien ohella on sallittua vedota oikeuslähteinä yleisiin juridisiin periaatteisiin (kuten koherenssi ja analogiat) sekä yhteisiin moraalisiin päämääriin (kuten yhteiskunnan etu). Tarvetta tällaisiin lisäperusteisiin on nähty erityisesti kansainvälisen oikeuden piirissä, jossa esimerkiksi sotarikollisia on pantu vastuuseen rikoksista ihmiskuntaa vastaan.
Kaikkien näiden tuomiovaltaa koskevien vaihtoehtojen pohjalta voi päätyä johtopäätökseen, jonka mukaan oikeusvarmuuden toteutuminen edellyttää, että rikos- ja riita-asioiden käsittelyä varten on riippumaton ylin oikeusaste. Suomessa tätä erottamattomien tuomarien auktoriteettia edustaa korkein oikeus, jonka 1980 uudistetun valituslupajärjestelmän myötä tehtävät ennakkopäätökset ovat entistä selvemmin saaneet lainsäädäntöä täydentävän prejudikaattimerkityksen. On myös merkittävää, että ennakkopäätösten lisäksi korkein oikeus voi antaa punnittuja lausuntoja ja esityksiä säädettävistä laeista ja lakien muuttamisesta.
Toivotan onnea vuonna 1809 aloittaneelle autonomisen Suomen hallituskonseljin oikeusosastolle, josta kahden vuosisadan aikana on rakentunut korkein oikeus, maamme oikeusvarmuuden luja pilari.
01.10.2009